Lammastilan ruokinnan suunnittelu

Lataa tästä Lähtötietolomake ruokinnan suunnittelua varten

laehtoetietolomake_ruokinnan_suunnittelua_varten.xlsx

Lammastilan ruokinnan suunnittelu aloitetaan tilan resurssien ja tavoitteiden kartoituksella. Rehuntuotantoon vaikuttaa käytettävissä oleva peltoala ja laitumien määrä, sekä niiden satotaso, joka saattaa vaihdella paljonkin eri lohkojen välillä. Kun peltoala suhteutetaan katraskokoon, sen tuotantorytmiin ja tuotostasoon, arvioidaan kuinka se riittää kattamaan karkearehun tarpeen. Mikäli nurmipinta-ala on eläinmäärään nähden niukka eikä karkearehua ole kohtuullisen etäisyyden päästä ostettavissa, nurmenviljelyn tärkein tavoite on massan (kuiva-ainekilojen) tuottaminen. Karkearehujen sulavuudesta joudutaan ehkä tinkimään, mikä saattaa joko alentaa tuotostasoa tai vaatia suurempaa panostusta väkirehuruokintaan. Jos viljelypinta-ala ei ole niukkuustekijä, voidaan arvioida myös oman rehuviljan ja valkuaiskasvien tuottamisen mahdollisuutta.

Lampaiden karkearehuna käytetään laidunta, säilörehua, heinää, kokoviljasäilörehua ja olkea erilaisina yhdistelminä. Kun valitaan tilalle rehustrategiaa, huomioidaan jo olemassa olevat ja mahdolliset resurssit. Katraan koko ja sen ruokinnan toteuttaminen ohjaa valintaa; aivan pienessä katraassa heinäruokinta on jo rehun laadun ja työn käytön kannalta järkevää. Suuremmissa katraissa sälörehu on tavallisin valinta rehun tuotantokustannuksen ja ruokinnallisten ominaisuuksien takia. Suurissakin katraissa heinää saatetaan tarvita: talven pakkaskausina heinä käy hyvin joutilaiden ruokintaan. Kokoviljasäilörehua korjataan tavallisimmin uudistettavilta nurmilohkoilta tai lohkoilta jotka eivät ehdi tuleentua puintikypsiksi. Se soveltuu joutilaille tai astutuksessa oleville lampaille.

Viljelyä suunniteltaessa huomioidaan tilan konekanta tai mahdolliset urakoitsijat ja heidän koneketjunsa. Käytössä olevien koneiden, peltojen kunnon sekä sijainnin perusteella valitaan sopivat kasvilajit ja lajikeyhdistelmät, joilla saadaan tuotettua sopivaa rehua. Kasvivalinnoilla voidaan helpottaa korjuuajankohdan määräytymistä.

Suurimmissa katraissa säilörehu voidaan tehdä laakasiiloihin tai hyväpohjaisella alustalla aumaan, kun rehunkulutus on niin suurta, että rehurintama etenee vähintään 10cm päivässä. Pienemmissä katraissa ja lämpiminä kausina on paalirehu turvallisempaa rehun säilymisen kannalta.

Karkearehun tarvetta voidaan haarukoida, kun tiedetään eläinmäärä ja tuotantorytmi:

• Määritetään eri tuotantokausien pituudet, esimerkiksi: joutilaskausi x pv, tunnutus x pv, imetysruokinta x pv, karitsoiden kasvatus x pv
• Kerrotaan päivät eläinmäärällä, jolloin saadaan tietoon kunkin jakson ruokintapäivät
• Kun tiedetään ruokintaryhmän eläinten koko, voidaan arvioida niiden syöntikyvyksi noin 3% elopainosta. Tunnutus, imetys- ja karitsan kasvatuskaudella voidaan kuiva-ainetarpeesta vähentää oletettu väkirehutaso.
• Valitaan sopivan laatuinen rehu kullekin ruokintaryhmälle ja lasketaan sen tarve
• Huomioi myös rehuhävikki, eli pilaantunet ja tähderehut
• Jos sato on jo korjattu, valitaan analyysien perusteella sopivimmat rehut eri tuotantokausille ja lasketaan niiden riittävyyttä, jolloin voidaan suunnitella ruokinta sen perusteella

Karkearehut (korsirehut) pidetään yleensä vapaasti lampaiden saatavilla. Paalihäkki soveltuu parhaiten joutilaiden lampaiden syöttöön ja lisäruokintaan laitumelle. Tunnutettavat ja imettävät uuhet sekä kasvavat karitsat syövät paremmin ruokintapöydältä, josta rehu on helposti saatavissa ja vaihdetaan säännöllisesti uuteen.

Suurissa katraissa seosrehu- eli aperuokinta on varteenotettava vaihtoehto. Lampaiden aperuokinta vaatii selkeät, suuret ruokintaryhmät joissa voidaan käyttää samaa seosta; tällöin ruokintatyö on nopeaa ja yksinkertaista. Ape voidaan jakaa kerran päivässä, tai jopa joka toinen päivä jos lampaat ovat joutilaita ja sää sallii (rehu ei pilaannu). Osalle lampaista (esimerkiksi pikkukaritsat ja monikkoemot) voidaan jakaa lisäväkirehua appeen lisäksi.

Aikuisten lampaiden ruokinta perustuu pääasiassa hyvälaatuiseen, eläimen tuotantovaiheeseen soveltuvaan karkearehuun. Väkirehulla täydennetään karkearehua ja varmistetaan, että dieetti on riittävän energia- ja valkuaispitoinen. Alkukasvatuksessa (baariruokinta) olevilla karitsoilla väkirehu on pääasiallinen rehu maidon ohessa. Joissain tapauksessa myös karitsoiden loppukasvatus tehdään väkirehuvaltaisella ruokinnalla.

Katraan väkirehun tarve ja sen laatu riippuu karkearehun ruokinnallisista ominaisuuksista. Vain analysoimalla karkearehut voidaan optimoida ruokinta ja valita sopivimmat täydennysrehut; näin hyödynnetään katraan tuotantopotentiaali, tuhlaamatta kuitenkaan yliruokintaan.

Kotoisista viljoistamme kaura, ohra ja vehnä soveltuvat väkirehuksi lampaille sellaisenaan. Ruista voidaan syöttää korkeintaan 10% rehuannoksesta ilman kypsentämistä. Viljoja ei tarvitse lampaille jauhaa tai litistää, vaan ne voidaan syöttää kokonaisina jyvinä. Hehtolitrapaino kertoo paljon viljojen energiapitoisuudesta; valkuaispitoisuus selviää vain analysoimalla. Kuivan viljan lisäksi säilöviljat soveltuvat lampaiden ruokintaan.

Lampaiden rehuannoksen valkuaispitoisuuden nostamiseen käytetään Suomessa yleisimmin hernettä, härkäpapua ja rypsirouhetta tai –puristetta. Herneen ja härkäpavun valkuainen on rypsivalkuaiseen verrattuna varsin pötsihajoavaa; ne soveltuvatkin ruokintaan erityisesti silloin, kun karkearehun raakavalkuaispitoisuus on matala.

Lampaille valmistetaan myös erilaisia kaupallisia rehuja (ns. täydennysrehut: täysrehu, puolitiiviste, tiiviste). Suomenlampaille ja kainuunharmaksille voidaan käyttää myös naudoille tarkoitettuja täydennysrehuja, mutta varsinkin texelille ja suffolkille niissä on liikaa kuparia.

Täydennysrehu valitaan sen mukaan, minkälaisia muita rehuja tilalla on käytettävissä. Jos rehuviljaa ei ole, käytetään ns. täysrehua. Jos rehuviljaa on käytössä, valitaan ns. puolitiiviste tai tiiviste, jossa valkuaispitoisuus on suurempi. Karkearehujen rehuarvojen tunteminen helpottaa valintaa.

Rehustusta täydentämään käytetään myös elintarviketeollisuuden sivutuotteita. Etenkin melassileike soveltuu lampaiden ruokintaan: sen tärkkelyspitoisuus on alhainen ja maittavuus sokerin ansiosta hyvä. Varsinkin karitsat ovat persoja makealle.

Kivennäisrehut ovat usein yksinkertaisin tapa varmistaa lampaan riittävä kivennäisten ja hivenaineiden saanti. Kivennäinen valitaan tuotantovaiheen ja rehustuksen kivennäispitoisuuden perusteella. Markkinoilla on useita lampaiden tarpeisiin suunniteltuja kivennäisrehuja. Mikäli lammastilan perusrehujen kivennäispitoisuudet ovat tavallisesta poikkeavat, voidaan kivennäisrehut valmistuttaa yksilöllisesti tilan tarpeita vastaaviksi.

Suolaa tarjotaan lampaille vapaasti. Käytössä kätevimpiä ovat nuolukivet, joissa voi suolan lisäksi olla muitakin kivennäisiä ja hivenaineita. Suolaa käytetään myös karitsoiden virtsakivien ehkäisyyn: tällöin suola lisätään suoraan väkirehun joukkoon (merisuola, vuorisuola).