Karitsa sairastaa: tyypillisiä sairauksia, oireet ja hoito

Eläinlääkäri Johanna Rautiainen

Karitsan normaali lämpö on 39-39,6. Alilämpöisyys pikkukaritsoilla tarkoittaa ruumiinlämpötilaa alle 39,0 C. Jos alilämpöisyyttä ei hoideta,karitsan kaikki elintoiminnot heikkenevät ja karitsa kuolee.

Alle 5 tunnin ikäisillä karitsoilla syynä on nopea lämmön menetys, mikä johtuu

1. syntymäkosteudesta
2. kylmästä ja /tai vetoisesta ympäristöstä
3. emän laiminlyönnistä

Yli 6 tunnin ikäisillä karitsoilla ( yleensä 12 - 48h ) alilämpöisyyden syynä on nälkiintymisestä johtuva lämmöntuotannon alentuminen, eli karitsa ei ole saanut lainkaan tai riittämättömän määrän ternimaitoa.

Ennenaikaisilla ja karitsoinnin aikana hapenpuutetta kärsineillä karitsoilla on heikko lämmöntuotantokyky. Esimerkiksi hyvin suuret karitsat, joiden kanssa uuhella on ollut vaikeuksia voivat myös kylmettyä.

Karitsa syntyy puhtaaseen, vedottomaan, hyvin kuivitettuun karsinaan. Emo nuolee vastasyntyneen kuivaksi.

Virkeät neloset emon hoivissa.

Suuressa karitsueessa on monia syitä, jotka voivat johtaa alilämpöisyyteen: emä ei ehdi tai jaksa nuolla kaikkia kuivaksi, ja emän maitoa on useampi jakamassa. Mitä pienempi karitsa on, sen suurempi on karitsan ihon suhteellinen pinta-ala; ihon kautta haihtuu paljon lämpöä. Vetoinen karitsointikarsina jäähdyttää kosteaksi jäänyttä karitsaa. Jos ternimaidon saanti myöhästyy, karitsalta jää puuttumaan polttoaine, jonka turvin se pysyy lämpimänä.

Lievät tapaukset: lämpötila 37-39 C, karitsa kuivataan ja annetaan mahaletkulla ternimaitoa. Pienelle karitsalle 50ml ja isommalle, vanhemmalle 100 - 150 ml. Karitsa lämmitetään viemällä se lämpimään ympäristöön tai lämpölampun avulla. Lämmityksessä olevan karitsan lämpö tarkistetaan puolen tunnin välein. Kun karitsan lämpö on 39 C, karitsa laitetaan (lämpölampun alle) emän viereen. Karitsaa seurataan ja varmistetaan jatkossa maidon saanti. Ja jos karitsa ei ole pirteä, sen lämpö mitataan ja edellä mainitut toimenpiteet toistetaan tarvittaessa.

Vakavat tapaukset: lämpötila alle 37 C, yli 5 h vanhoilla karitsoilla: ensin korjataan glukoosin puute vatsaonteloon annetulla 10 %:lla glukoosiliuoksella (20 ml/elopaino kg). Sen jälkeen varovainen lämmitys lämpölampulla, lämpölaatikossa, lämpimällä ilmavirralla tai vesihauteella. Ylilämmitystä tulee varoa. Karitsan lämpötila tulee tarkistaa puolen tunnin välein. Karitsalle annetaan tämän jälkeen letkulla ternimaitoa 50ml/kg. Jos karitsa on vielä heikko, pidetään se lämpölampun alla ja annetaan ternimaitoa kuusi kertaa päivässä 50 ml/kg.

Ennaltaehkäisyssä on tärkeätä uuhen tuotantovaiheenmukainen ruokinta ja riskiryhmien tunnistaminen. Karitsa kuuluu riskiryhmään jos

1. se on isosta karitsueesta
2. emän kuntoluokka on karitsointihetkellä huono (alle 2,5)
3. emä on joko hyvin nuori tai hyvin vanha
4. karitsalla on jokin synnynnäinen epämuodostuma
5. karitsa syntyy ennenaikaisesti
6. karitsa kärsii vakavasta hapenpuutteesta karitsoinnin aikana
7. uuhelta ei tule maitoa

Kaikille karitsoille on elintärkeätä turvata ternimaidon saanti mahdollisimman pian syntymän jälkeen. Emän maidontuotantokyvyn ylläpidosta tulee huolehtia. Karitsointikarsinan pitää olla hyvin kuivitettu, puhdas ja vedoton.

Yksi yleisimmistä ripulin aiheuttajista karitsoilla ovat kokkidit. Tyypillisimmin sairastuvat nuoret 1-2 kuukauden ikäiset karitsat, joiden vastustuskyky on jostain syystä heikko tai joiden ympäristössä on runsaasti tartunnallisia kokkideja.

Kokkidit ovat yksisoluisia loisia. Niitä on useita tyyppejä ja satoja lajeja. Kaikki lampaille ripulia aiheuttavat kokkidit kuuluvat samaan Eimeria-ryhmään. Useimmilla eläinlajeilla on omat kokkidinsa, eivätkä ne voi aiheuttaa tautia toisessa lajissa. Lampaille patogeenisia lajeja ovat Eimeria crandallis ja Eimeria ovinoidalis. Kaikilla kokkideilla on melko yksinkertainen ja samankaltainen elinkierto: ne kaikki tarvitsevat selviytyäkseen ja lisääntyäkseen eläimen suolistoa. Kokkidilajit eroavat toisistaan kuitenkin siinä, missä osassa isäntäeläimen suolta ne käyvät läpi suvullisen lisääntymisen ja kuinka syvällä suolen seinämää ne käyvät läpi elinkiertoaan. Näistä eroista johtuen niiden taudinaiheuttajakyvytkin ovat erilaisia.

Kokkidioosin aiheuttamaa ripulia esiintyy tyypillisesti 4-7 viikon ikäisillä karitsoilla.

Lampaiden kokkidit elävät sykkyräsuolessa ja/tai paksussa suolessa. Ne vaurioittavat suolen limakalvoa siten, että suolen sisällön imeytyminen tästä suolenosasta heikkenee. Tämä johtaa ripuliin. Suolen seinämässä olleet kokkidit heikentävät suoliston paranemista, mikä taas pitkittää ja pahentaa karitsan ripulia. Karitsalla on mahakipuja, se on haluton ja syömätön. Ripuli vaihtelee kohtalaisesta vakavaan. Joissakin tapauksissa ripuliulosteessa on mukana verta.

Tartunnanlähde on toinen lammas joka on siis ulostanut kokkideja ympäristöönsä. Sairastuakseen karitsan on saatava tartunnallisia kokkidimuotoja suuhunsa ja suolistoonsa. Taudin vakavuus riippuu siitä, kuinka paljon kokkideja karitsa syö/juo ja kuinka hyvä vastustuskyky karitsalla on.

Varsinkin karitsointiajan lopulla syntyvillä karitsoilla on suurempi todennäköisyys sairastua, kun eläintiheys on suurimmillaan, lampaiden ulostetta enemmän ”tarjolla”, ja uloste myös sotkee helpommin juoma- ja ruokapaikat. Jos herkkä karitsa sairastuu, sen ripuliulosteessa on runsaasti kokkideja, mikä myös tekee karitsasta erittäin tehokkaan kokkidien levittäjän.

Miksi joissakin katraissa ripulia esiintyy enemmän ja miksi vain osa karitsoista sairastuu? Sitä ei tarkkaan tiedetä. Osasyynä ovat kuitenkin yksilölliset erot vastustuskyvyssä, erot taudinaiheuttajan määrässä ympäristössä, erot ruokinnassa ja olosuhteissa. Karitsan vastustuskykyä voi haastaa ja heikentää myös jokin toinen sairaus tai suuri määrä sisäloisia.

Ripuloiva karitsa pitää eristää heti muista lampaista (jos karitsa on vielä emän alla, myös sen emä ja sisarukset otetaan erikseen). Tärkeintä on huolehtia sairastuneiden eläinten nesteen saannista (vähintään 15% eläimen elopainosta/vrk + ripulin mukana menetetty neste jaettuna useaan pieneen annokseen/vrk). Nesteytykseen voi käyttää apteekista saatavia ihmisillekin tarkoitettuja elektrolyyttivalmisteita tai erityisesti vasikoille tarkoitettua ”ripulijuomaa”. Kaupalliset, esimerkiksi vasikoille tarkoitetut valmisteet ovat suotavia, sillä ne sisältävät glukoosia, josta karitsa saa energiaa.

Lampolassa käytettyjen alusten tulee olla puhtaat ja kuivat. Näin estetään se, että karitsat eivät joudu imemään likaisia vetimiä ja että karitsoiden ympäristö pysyy kuivana, jolloin kokkidit eivät kehity tartunnallisiksi. Erityistä huomiota tulee kiinnittää kuivitukseen karitsoille tarkoitetuilla alueilla.

Laiduntavien lampaiden laidunkierrosta on huolehdittava. Jos jaloittelutarhassa on vähänkään alueita, joissa on kosteutta, sinne ei saa päästää nuoria karitsoita.

Karitsan kuusi ensimmäistä elinviikkoa ovat kokkidioosin kannalta ratkaisevaa aikaa, joten erityisesti silloin on pidettävä huolta karitsoiden ympäristön puhtaudesta ja vastustuskyvyn kehittämisestä. Ternimaidon saanti on varmistettava. Liian suuri eläintiheys lisää lampaiden stressiä, laskee niiden vastustuskykyä ja voi osaltaan altistaa eläimiä sairastumaan kokkidioosiin. Hyvin eri-ikäisten karitsoiden yhdistäminen lisää nuorempien karitsoiden sairastumisriskiä.

Ripulitapausten ilmaantuessa lampolaan, ripuloivat eläimet tulee aina hoitaa erillään muusta katraasta.

Jos karitsoilla on hyvä vastustuskyky ja tartunnallisia kokkideja ympäristössä vain kohtuullisesti, ne kehittävät kokkideja vastaan vastustuskyvyn, eivätkä sairastu.

Klostridi-bakteeri voi aiheuttaa lampaille useita eri tauteja. Vakavin ja yleisin niistä on klostridioosi eli klostridi-bakteerin aiheuttama suolistotulehdus. Tätä dramaattista tautia esiintyy meilläkin melko yleisesti. Muut klostridi-bakteerin aiheuttamat taudit ovat meillä joko hyvin harvinaisia tai niitä ei esiinny meillä ollenkaan (ei ole diagnosoitu?.

Klostridioosi on äkillinen ja tappava, kaiken ikäisten lampaiden sairaus. Ennen kaikkea sitä esiintyy 2 - 5 viikon ikäisillä imevillä tai 3 - 4 kuukauden ikäisillä vieroitettavilla karitsoilla tai 6 - 12 kuukauden iässä, voimakkaalla ruokinnalla olevilla lampailla.

Klostridioosin aiheuttaa Clostridium perfringens D-tyypin bakteeri. Tämä bakteeri kuuluu lampaan normaaliin suolistopieneliöstöön ja sitä esiintyy yleisesti myös ulosteen sotkemassa maaperässä. Äkillinen ruokinnanvaihdos ja isot rehuannokset saattavat aiheuttaa bakteerin voimakasta lisääntymistä suolistossa. Ruokinnanvaihdos voi käytännössä tarkoittaa laitumen vaihdosta köyhästä rehevälle, voimakasta juottoruokintaa, vieroituksen jälkeistä erittäin voimakasta väkirehuruokintaa tai pikkukaritsalla (emänmaidon juonnin lisäksi) hyvin voimakasta väkirehuruokintaa. Tilanteessa osa valkuaispitoisesta rehusta ohittaa pötsin nopeasti (sulamaton valkuainen ja hiilihydraatti). Suolistossa elävät bakteerit pitävät tällaisen huonosti sulaneen ja väkevän rehun muodostamasta ympäristöstä ja ne alkavat lisääntyä vauhdilla. Bakteerista peräisin oleva voimakas myrkky aiheuttaa vaurioita mm. munuaisissa, keskushermostossa ja suolistossa.

Suolistomyrkytyksen kulku on yleensä nopeaa. Karitsat saattavat kuolla muutamassa tunnissa. Yleensä sairastuneet ovat parhaiten kasvaneita - ja eniten syöviä. Sairastunut karitsa makaa tylsän näköisenä, lihakset väristen ja kouristellen. Suusta voi tulla vaahtoa ja joskus saattaa tulla vihertävää, tahnamaista ulostetta. Sairauden nopeasta etenemisestä johtuen ripulia ei välttämättä ehdi esiintyä. Lampaat ”vain” löytyvät kuolleina laitumelta. Sairastuneista lampaista yleensä kaikki kuolevat.

Meillä klostridioosi on yleensä runsaan laitumen aiheuttama valkuaismyrkytys. Joskus tautia esiintyy myös sisäruokintakaudella, voimakkaassa ruokinnassa olevilla karitsoilla (ahneet). Jos tauti etenee hitaammin, karitsa eristäytyy laumasta ja hengittää voimakkaasti suu auki, pää takakenossa. Myöhemmin karitsalle tulee kouristuksia ja lopuksi se menehtyy.

Sairastunutta lammasta ei voi enää parantaa. Taudin puhjetessa katraassa on keskityttävä pelastamaan muut lampaat. Katras tulee laittaa puolen vuorokauden vesipaastolle, jonka jälkeen aloitetaan varovainen ruokinta karkealla rehulla.

Hyvä ja tehokas ennaltaehkäisykeino klostridioosia vastaan on lampaiden rokottaminen. Vain terveet lampaat saa rokottaa.

Ennaltaehkäisyssä on tietenkin myös hyvä hygienia tärkeätä. Laitumelle lasku ja muut ruokintavaihdokset tulee aina tehdä varovasti.