(Artikkelin muokkaaminen on kesken!)
Lammas on pieni märehtijä, jonka ravinnon hyödyntäminen perustuu pitkälti pötsissä elävän pieneliöstön toimintaan. Pötsin pieneliöstön avulla lammas pystyy sulattamaan karkearehua, kuten heinäkasveja eri muodoissaan. Pienen kokonsa takia lammas ei kuitenkaan ole kovin tehokas kuidun hyväksikäyttäjä, vaan tarvitsee lehtevää, hyvin sulavaa rehua. Varsinkin korkeamman tuotannon aikana: lopputiineydessä, imetyksessä ja karitsan kasvatuksessa, syöntikyky on tuotantoa rajoittava tekijä. Silloin rehuannosta voidaan väkevöittää erilaisilla väki- ja valkuaisrehuilla. Lisäksi ruokintaan kuuluvat märehtijöille tärkeä suola, kivennäis- ja hivenaineet sekä erittäin olennaisena osana hyvälaatuinen vesi.
Märehtijän ruokinnan suunnittelussa on tärkeää tietää pötsin toiminnan perusasiat mm. että kuitua on tarpeeksi ja ettei esimerkiksi tärkkelyksen määrä pääse nousemaan liian suureksi. Myös ruokinnan muutokset tehdään hitaasti, jotta pötsin mikrobisto ehtii sopeutua uudenlaiseen rehustukseen.
Lampaan ruokintaan vaikuttavat sen tuotantokauden vaihe, koko, rotu, käytettävissä olevat rehut ja olosuhteet. Taloudellista tulosta optimoidessa ruokinta suunnitellaan katraskohtaisesti ja sen toteutumista seurataan aktiivisesti. Parhaan tuloksen saa kun perusrehuista on tehty rehuanalyysi ja sen perusteella ruokintaa täydennetään tuotostoiveita vastaavaksi. Rehuanalyysissä saadaan selville rehun ravitsemuksellinen ja säilönnällinen laatu. Kun rehusta otetaan lisäksi kivennäisanalyysi, voidaan myös kivennäisruokintaa tarkentaa.
Punnitsemalla lampaita ja kuntoluokittamalla niitä voidaan arvioida niiden syöntikykyä ja ruokinnan onnistumista. Lampaan ravinnontarve muuttuu eri tuotantovaiheissa merkittävästi ja suunnittelemalla etukäteen voidaan kotoisia rehuja hyödyntää parhaiten.
Lammas sairastuu helposti huonolaatuisesta rehusta ja vedestä; lampurin tärkeä tehtävä onkin huolehtia hyvästä rehuhygieniasta niin pellolla kuin lampolan ruokintapöydälläkin. Parhaat rehut varataan korkeaan tuotosvaiheeseen, jolloin elimistö on tiukimmillaan ja maittavuudella on suurin merkitys. Varsinkin säilörehun säilönnällinen laatu voi aiheuttaa ikäviä yllätyksiä listerioosin tai klostridioosin muodossa. Vaikka varsinaisia sairastumisia ei tulisikaan, rehun huono laatu näkyy maittavuudessa ja siitä seuraa heikentymistä tuotannossa tai ruokintaperäisiä sairauksia. Homeisessa rehussa voi olla myös hometoksiineja eli homemyrkkyjä. Hometoksiinien aiheuttamia yleisiä oireita ovat ihon ja limakalvojen oireet sekä haavaumat, heikentynyt kasvu ja maidontuotanto, vastustuskyvyn heikkeneminen sekä erityisesti ripuli ja muut ruuansulatuskanavan ja pötsin toiminnan häiriöt.
Hyvälaatuinen rehu voidaan haaskata myös ruokinnassa. Ilman kunnollisia ruokintapöytiä tai muita vastaavia rehunjakolaitteita rehuhävikki on merkittävää, ja laadulliset ongelmat tulevat esiin. Rehun ravitsemuksellinen ja hygieeninen laatu heikkenee, jos rehut jaetaan karsinan lattialle, tai seisovat liian kauan lampaiden edessä. Esimerkiksi pyöröpaalihäkkiä käytettäessä rehu pilaantuu, jos sillä ei ole tarpeeksi syöjiä ympärillä tai karitsat pääsevät häkin sisään sotkemaan sen.
Laidun on edullinen ja lampaan luontaisin rehu. Meilläkin laitumet ovat merkittävässä osassa, vaikka talvi onkin pitkä. Laidunruokinnan hallinta on yksi lammastilan suurimmista haasteista: onnistunut laidunkausi tuottaa edullisesti laadukasta karitsanlihaa, kun taas puutteet näyttäytyvät heikentyneenä kasvuna ja lisärehun tarpeena syyskaudella.
Lampaan ravinnontarve vaihtelee suuresti eläimen eri tuotantovaiheissa. Lammas tarvitsee ravinteita ylläpitoon, kasvuun, tiineyteen ja maidontuotantoon. Rehuannosta suunnitellessa otetaan huomioon lampaan kuiva-aineen syöntikyky, joka on n. 2,8-3% elopainosta. Lopputiineydessä syöntikyky heikkenee varsinkin sikiävillä roduilla kun karitsat vievät tilaa vatsaontelosta, ja paranee korkean maidontuotannon aikana. Myös rotu on käytännössä osoittautunut merkitykselliseksi. Liharotuisten lampaiden ja niiden risteytysten on todettu olevan aktiivisempia ja ahneempia, kun taas alkuperäisrodut ovat valikoivampia syönnissään. Rehun ruokinnallinen laatu ja maittavuus sekä saatavuus otetaan huomioon suunnitellessa, koska ne vaikuttavat syöntiin. Ryhmäruokinnassa on tärkeää että ruokintatilaa on riittävästi, muuten lauman heikoimmat yksilöt eivät saa tarpeeksi ravintoa. ruokintapöytälaskur Lampaan aineenvaihduntaan ja sitä mukaan ravinnon tarpeeseen vaikuttavat myös muut olosuhteet. Ympäristön lämpötila, kosteus, rauhallisuus ja laumadynamiikka. Ruokintaryhmiä suunnitellessa pyritään mahdollisimman tasavertaiseen joukkoon jolla on samanlainen ravinnontarve. Ruokinnassa pyritään kuitenkin mahdollisimman selkeään ja yksinkertaiseen toteutukseen, että se ei vie liikaa aikaa eikä vaivaa.
Joutilaan lampaan ruokinta Joutilasajaksi käsitetään aikuisen lampaan tuotantovaihe jossa se tarvitsee rehua vain ylläpitoon. Uuhi on joutilas vieroituksen jälkeen ennen astutusta ja alkutiineydessä kun munasolut ovat jo kiinnittyneet, mutta eivät vielä tarvitse paljoa ravinteita. Eli n.3 viikkoa astutuksen jälkeen kunnes tunnutus aloitetaan. Pässi ja härnäri ovat joutilaita astutuskauden ulkopuolella. Lampaiden ryhmittely joutilaskaudella Joutilasaikana lampaat kuntoluokitetaan ja jaetaan ruokintaryhmiin sen mukaisesti. Varsinkin vierotuksen jälkeen on oikea aika kuntouttaa tai laihduttaa uuhia seuraavalle tuotoskaudelle. Alkutiineydessä voidaan sitä tarvittaessa jatkaa, mutta silloin seurannan on oltava aktiivista. Tiheässä karitsoinnissa olevia uuhia pidetään hyvällä ruokinnalla myös joutilaskaudella että ne pysyvät kunnossa. Alle kaksivuotiaat uuhet ja pässit eivät oikeastaan ole joutilaita, vaan ne kasvavat vielä itsekin. Samaan aikaan niiden asema laumassa on vielä heikko, joten ne on syytä ottaa omaksi ryhmäkseen tai laittaa samaan ryhmään kuntoutettavien kanssa paremmalle rehustukselle.
Joutilasajan rehut Joutilasajan rehuiksi hyväkuntoisille soveltuvat sadon heikommin sulavat karkearehut, jolloin niitä voidaan pitää vapaasti saatavilla. Heinä ja säilörehu joiden sulavuus D arvo on 600-650. Jos niistä ei ole analyysiä, seurataan eläinten kuntoa. Jos kuntoluokat putoavat alle kolmen, tehostetaan ruokintaa väkirehulla tai sulavammalla karkearehulla. Jos taas kuntoluokat ovat neljä ja yli, ruokintaa rajoitetaan ja korvataan osa karkearehusta oljella. Kivennäiset ja suola ovat tärkeä osa joutilaankin ruokinnassa. Ruokinnallisesti heikompilaatuisia (esim. heikkokuntoisten peltojen sato) rehuja syötettäessä huolehditaan riittävien kivennäisten ja hivenaineiden saannista hyvälaatuisella kivennäisrehulla. Joutilaskaudella vältetään vahvasti kalsiumpitoisten kivennäisten syöttöä. Suolakivi pidetään vapaasti saatavilla, samoin vesi Flushing, eli kiihotustuokinta astutuskaudella Noin kaksi viikkoa ennen astutusta, astutuksen aikana ja kolme viikkoa astutuksen jälkeen nostetaan uuhien ruokintaa kiimakiertojen tehostamiseksi ja samanaikaistamiseksi sekä hedelmöityneiden munasolujen kiinnittymisen- ja kohtukäpyjen kehittymisen turvaamiseksi. Varsinkin liharotuisilla lampailla kiihotusruokinnalla saadaan nostettua syntyvien karitsoiden määrää. Sikiävillä roduilla tietoista nostoa vältetään samasta syystä, mutta ruokintaa ei myöskään ole syytä heikentää, varsinkaan astutuksen jälkeen, ettei se aiheuta ongelmaa kohtukäpyjen kehitykselle ja johda pienikokoisten karitsoiden syntymiseen. Astutuksen jälkeen voidaan ruokintaa jopa nostaa muutamaksi viikoksi jos uuhet eivät ole hyväkuntoisia vaikkei varsinaista kiihotusruokintaa tehtäisikään. Kiihotusruokinta voidaan toteuttaa väkirehulisällä (200-300g) tai tarjoamalla sulavampaa karkearehua tai esimerkiksi siirtämällä lampaat uudelle hyvälle laidunlohkolle. Astutusaikana vältetään puna-apilapitoisia rehuja ja laidunlohkoja niiden kasviestrogeenipitoisuuden takia. Seurauksena voi olla heikkoa tiinehtyvyyttä, luomisia ja muumiokaritsoita (cloverdesease). Varsinkin stressitilanteessa olevassa (kova kuivuus, halla..) puna-apilassa voivat pitoisuudet nousta haitallisiksi. Estrogeenipitoisuudet voivat vaihdella myös lajikkeittain. Pässin ja härnärin ruokinta astutuskaudella Pässi tulee kuntouttaa jo viikkoja ennen astutusta, mutta sitä ei saa lihottaa. Jos pässit ovat samassa ryhmässä nuorien pässien syöntiä ja kuntoa seurataan että ne saavat tarpeeksi ravintoa. Pässeille annetaan hyvälaatuista karkearehua ja tarvittaessa väkirehulisä, jossa huomioidaan valkuaisen lisätarve. Astutuskautena voidaan pässille antaa lisäruokaa erillisruokintana, varsinkin jos sillä on suuri astutusryhmä. Myös nuoret pässit (varsinkin suomenlammas- ja harmaspässit) otetaan erilleen jotta ne malttavat syödä kunnolla ja levätä. Kiihotusruokinnassa pidetään tunnutuskauden kivennäinen, suola ja hyvälaatuinen vesi vapaasti satavilla.
Tunnutus Tiineyden viimeisinä 4-6 viikkona tapahtuu 70%karitsoiden kasvusta, joten uuhen ruokinnalla on suuri merkitys syntyvien karitsoiden koolle ja elinvoimaisuudelle sekä tulevalle maidontuotannolle. Varsinkin sikiävillä roduilla karitsoita kannattaa kasvattaa mahdollisimman suureksi jo emon sisällä. Viimeiset kaksi tiineysviikkoa ovat kriittisin vaihe. Silloin karitsat tarvitsevat eniten ravinteita ja vievät tilaa pötsiltä. Uuhien ryhmittely tiineyskaudella Jos lampaat on alkutiineydessä skannattu, ja sikiöiden määrä on tiedossa, voidaan tunnutusruokinta suunnitella ryhmäkohtaisesti. Muuten ruokinta perustetaan astutustietojen ja aikaisempien sikiävyyksien tietoihin, sekä lampaiden kuntoluokkien muutoksiin tiineyden loppuvaiheessa. Liharotuisten lampaiden tunnutus aloitetaan parilla viimeisellä tiineysviikolla, jos ollenkaan. Sen sijaan sikiävillä alkuperäisroduilla tunnutus aloitetaan jo 8-6 viikkoa ennen karitsointia. Ristetysten F1 polvi (50% liharotua 50% suomenlammasta) tunnutetaan samoin kuin suomenlammas. Viimeistään kuusi viikkoa ennen karitsoinnin alkamista uuhet kuntoluokitetaan ja jaetaan ryhmiin, joissa huomioidaan astutusaika, kunto, ikä ja rotu ja mahdollinen skannaustulos (sikiöiden määrä). Niiden perusteella ne jaetaan ruokintaryhmiin. Ainakin vanhemmat sikiävät suomenlammas- ja harmas- ja risteytysuuhet otetaan omaksi ryhmäkseen. Niitä syötetään ja kuntoa havainnoidaan tarkemmin. Myös pienet karitsauuhet otetaan mielellään omaksi ryhmäkseen paremmalle ruokinnalle. Jos niitä ei saada omaksi ryhmäkseen ne voidaan laittaa monisikiävien ryhmään. Liharotuisten uuhien syötössä vältetään liikaa tunnuttamista. Liika ruokinta voi aiheuttaa vaikeita karitsointeja uuhen lihomisen tai liian suurien karitsoiden muodossa. Ruokintaa on kuitenkin vahvistettava joutilasruokinnasta, mutta usein pelkkä parempi säilörehu riittää tunnutukseksi. Lampurin tulee seurata uuhien kuntoa ja lisätä rehustusta tarvittaessa.
Tunnutusajan rehut Tunnuttaessa huomioidaan uuhen syöntikyvyn väheneminen. Tiineyden viimeisillä viikoilla sikiöt vievät pötsiltä tilaa, joten rehuannosta on väkevöitetään. Karkearehuksi valitaan sulavampaa maittavaa satoa ja sitä täydennetään väki- ja valkuaisrehulla ja kivennäisillä. Säilörehun sulavuuden olisi hyvä olla D 680 -740 ja säilönnällinen laatu erinomainen. Rehuannosta täydennetään väkirehuilla ja samalla totutetaan uuhi niihin, jolloin siirto imetysruokintaan on helpompi. Sikiävillä roduilla siirrytään viimeisillä viikoilla kalsiumpitoiseen kivennäiseen, varsinkin jos rehuannoksessa on paljon väkirehua (vilja ja rypsirouhe). Luomutiloilla, ja tiloilla joilla lannoitetaan kevyesti, on hyvä antaa uuhille seleenilisä ennen karitsointia. Lisähivenaineita voidaan antaa boluksena pötsiin turvaamaan niiden saantia. Viimeisten tiineysviikkojen varalle on hyvä hankkia propylenglykoli- ja kalsiumvalmisteita ensiavuksi uuhille joilla on oireita ketoosista tai karitsointihalvauksesta. Valpas lampuri pystyy ennaltaehkäisemään ongelmat kun reagoi jo ensioireisiin. Heti kun uuhen ruokahalu heikkenee tai se on hidas ja haluttoman tuntuinen annetaan sille lisäenergiaa ja kalsiumia.
Maidontuotantokauden ruokinta Maito on karitsan ensimmäisten viikkojen tärkein rehu. Pystyäkseen tuottamaan tarpeeksi maitoa on uuhen saatava riittävästi ravintoa. Mitä paremmin uuhi saadaan syömään, sitä enemmän se pystyy tuottamaan maitoa, ja sitä lujempaa karitsat kasvavat.
Uuhien ryhmittely maidontuotntokaudella
Imettävät uuhet ryhmitellään karitsaluvun, karitsoiden iän ja uuhen kuntoluokan mukaan. Ensikko- emot ja heikompikuntoiset laitetaan ylempään ryhmään, koska tarvitsevat ravinteita myös omaan kasvuunsa ja kuntoutukseen ja ovat usein heikommassa asemassa lauman hierarkiassa. Jos halutaan välttää liian montaa ruokintaluokkaa, erotetaan kuitenkin ainakin monikkoemot (3 tai enemmän karitsoita) omaksi ryhmäkseen. Karitsoiden ikäero ryhmässä ei saisi nousta yli kahden viikon. Imettävillä monikkoemillä ryhmäkoko pidetään aluksi alle kymmenen uuhen ennen kuin karitsat kasvavat. Ykkösemot tulevat toimeen suuremmassakin laumassa.
Maidontuotantokauden rehut Ravintoaineiden saanti on usein tärkein lampaiden maidontuotantoa rajoittava tekijä. Uuhille varataan imetyskaudeksi mahdollisimman sulavaa ja maittavaa säilörehua (D 700 -740) ja sitä täydennetään väkirehulla. Jos väkirehua joudutaan antamaan paljon, siitä osa on hyvä korvata melassileikkeellä, jolloin tärkkelyspitoisuus ei nouse pötsissä liian suureksi. Väkirehun jakokertoja lisätään, ettei kerta-annos nouse liian suureksi ja haittaa maittavuutta ja pötsin PH:ta. Väkirehun kerta- annos ei saisi nousta yli 500-700g. Lampaan sonta on hyvä mittari. Kun se menee niin pehmeäksi, ettei papanoiden reunoja voi enää erottaa, on syytä vähentää väkirehun määrää ja /tai antaa lisää korsirehua. Maidontuotantokaudella pitää korsirehua olla jatkuvasti saatavilla, niin että siitä jää tähteitä. Vahvaa imetysruokintaa jatketaan vähintään kuusi/kahdeksan viikkoa, jonka ajan maito on karitsoiden tärkein ravinto. Tämän jälkeen voidaan ruokintaa heikentää jos karitsat ovat oppineet syömään väkirehua. Jos halutaan, ja rehua on runsaasti, ruokinta voidaan pitää korkealla tasolla jopa 12 viikkoa, ja vieroitus tehdä vasta 16 viikon iässä. Varsinkin liharotuiset karitsat hyötyvät pitkästä imetyksestä. Suomenlampaalla ja kainuunharmaksella on pässikaritsat vierotettava viimeistään 12 viikkoisina, koska ne tulevat sukukypsiksi ja voivat astua uuhet.
Uuhien vierotusruokinta
Vierottaessa tiputetaan ensin ruokinnasta väkirehu pois pariksi päiväksi ja seuraavaksi heikennetään karkearehun laatua. Samalla kasvatetaan karitsabaarin kokoa ja ahdistetaan uuhia pienempään tilaan, jolloin karitsat jäävät mieluummin omalle puolelle syömään. Muutaman päivän kuluttua voidaan uuhet tiputtaa oljelle ja samalla sulkea karitsat pois uuhien luota ainakin päivä-ajaksi. Parin päivän kuluttua voidaan uuhet kuljettaa pois, tai sulkea väliportti kokonaan. Uuhet pidetään vielä muutama päivä oljella ja heikosti sulavalla heinällä ja tarkkaillaan utareita, mutta vältetään koskemasta niihin. Vain ongelmatapauksien utareita voidaan vähän tyhjentää. Kun maidontuotanto on rauhoittunut, uuhet kuntoluokitetaan ruokintaryhmiin ja siirretään joutilasruokinnalle. Karitsoiden ruokinta Karitsa syntyy yksimahaisena ja kehittyy hitaasti märehtijäksi. Ensimmäiset kuusi viikkoa sen pääasiallinen ravinto on maito, mutta mitä aiemmin ja helpommin sille tarjotaan väki- ja karkearehua, sen nopeammin se kehittyy märehtijäksi. Varsinkin monikkokaritsat hyötyvät vahvasta karitsabaariruokinnasta. Karitsoiden ruokinta mitoitetaan kasvutavoitteen ja resurssien mukaan. Mikäli karitsalla on perinnölliset edellytykset nopeaan kasvuun, ne kannattaa hyödyntää varsinkin kasvatuksen alkuvaiheessa jolloin rehunkäyttökyky on parhaimmillaan. taulukot kasvunopeus ja + 10kg
Pikkukaritsan ruokinta
Vastasyntynyt karitsa tarvitsee ternimaitoa heti syntymänsä jälkeen, muuten sen verensokeritaso alenee ja vaarana on alilämpöisyys ja kuolema. Ternimaidosta se saa myös tärkeät vasta-aineet jotka emä on tuottanut ympäristön taudinaiheuttajia vastaan. Vasta-aineet pystyvät imeytyään vain karitsan elämän ensimmäisinä tunteina. Uuhen utare tarkastetaan että maitoa erittyy ja se on tervettä. Tarkastettaessa on syytä huolehtia hygieniasta, ettei levitä tulehdusbakteereita uuhesta toiseen. Samalla katsotaan että jokainen karitsa saa riittävästi (vähintään 50ml) ternimaitoa. Mikäli karitsa on heikko, voidaan ternimaito lypsää ja antaa se mahaletkulla (kun karitsa ei jaksa imeä) tai tuttipullolla. Mikäli ei ole oman emän tai toisen uuhen ternimaitoa saatavilla voidaan käyttää myös lehmän ternimaitoa. Ternimaitoa kannattaa pitää pakastimessa pienissä 2-5 dl annoksissa esimerkiksi ”minigrip” pusseissa josta ne on helppoa sulattaa lämpimässä vesihauteessa. Maitoa antaessa huolehditaan että se on lämmintä n. 38asteista. Jos ternimaitoa on vähän, tai se on heikkolaatuista, on olemassa kaupallisia valmisteita tukiruokinnaksi. Tärkein tekijä pikkukaritsan maidonsaantiin on uuhien ruokinta. Mikäli uuhi ei pysty tuottamaan tarpeeksi maitoa karitsoilleen niille annetaan lisäruokintaa tuttipullosta tai otetaan kokonaan keinoruokinnalle. Hälytysmerkkinä on kyttyrässä seisovat tai huutavat karitsat tai ”keltakaulat” (kusipäät) jotka varastelevat toisilta emiltä. Joskus varsinkin liharotuiset karitsat jäävät vain makaamaan eivätkä enää nouse syömään. Epäilyttävissä tapauksissa punnitaan karitsoita muutaman päivien välein jolloin nähdään kasvut ja voidaan arvioida lisämaidon tarve. Jos keinoruokinta aloitetaan, se kannattaa tehdä tehokkaasti, jolloin karitsa kasvaa nopeasti, ja siitä saadaan palkka lisätyölle. Keinoruokintaa tehdään vain 6-8 viikkoa kunnes karitsa syö muuta rehua. Lampaille on kehitetty omia juottorehuja ja myös osaa vasikoiden juottorehuista voidaan käyttää kun niiden sekoitussuhdetta muutetaan karitsoille sopivaksi. Väliaikainen lisäsyöttö voidaan tehdä tuttipulloista, mutta jatkuva tai suurempien ryhmien juotto kannattaa tehdä juottoämpäreistä tai –automaateista. Vapaassa juotossa voidaan juoma myös hapattaa, jolloin se pysyy pitempään hyvälaatuisena. Maitoruokinnan lisäksi karitsoille tarjotaan jo vähintään viikon iästä muutakin rehua jotta ne alkaisivat kehittyä märehtijöiksi. Karitsoille tehdään erillinen karsina ”karitsabaari” jonne emät eivät pääse. Sinne laitetaan tarjolle väkevää (energia ja valkuaispitoista) väkirehua, hyvälaatuista karkearehua ja raikasta vettä vapaasti saataville. Baarin rehut vaihdetaan joka ruokintakerta, jotta ne olisivat mahdollisimman maittavia. Tähderehut voidaan hyödyntää emillä. Karitsabaarin tulisi sijaita valoisassa helposti hoidettavassa paikassa. Rehut voivat olla vapaasti aina 8- 12 viikon ikään. Siihen asti syöntikyky on kasvua rajoittava tekijä ja jokainen rehukilo kasvattaa kannattavasti. Samalla karitsat kehittyvät tehokkaiksi märehtijöiksi jotka pystyvät vierotuksen jälkeen hyödyntämään karkearehua tehokkaasti. Vierotuksessa on hyvä jättää karitsat tuttuun karsinaan ja siirtää uuhet pois. Teuraskaritsoiden ruokinta 8-12 viikon jälkeen teuraskaritsoita syötetään niiden perinnöllisen kasvukyvyn ja/tai kasvatusresurssien mukaan. Tehokas kasvatus kuluttaa vähiten rehuja, mutta esimerkiksi laidunkasvatuksessa voidaan tavoitteita alentaa rehun edullisen hinnan ja vähäisen hoidon ansiosta. Taulukot Karitsa tarvitsee kasvatukseensa energia- ja valkuaispitoista rehua että kasvukyky saadaan hyödynnettyä vaikka kuiva-aineen syöntikyky on pieni. Karkearehuksi valitaan mahdollisimman sulava säilörehu tai heinä (D 700-740) ja laidun syötetään alle 10cm pituisena. Ellei käytössä ole erittäin sulava ja valkuaispitoinen laidun, täydennetään rehustusta väkevällä väkirehulla jossa energiaa yli 12MJ/kg ka raakavalkuaista18-20%. vahvaa syöttöä jatketaan kunnes teuraskypsyys saavutetaan. Jos karitsoita ei silloin saada teuraaksi ruokintaa heikennetään varsinkin energian osalta jotta karitsat eivät rasvoittuisi. Jos kasvatusaikana valkuaisen ja enegian suhde ei ole oikea, tai karitsa kärsii kivennäispuutteesta, vaarana on rasvoittuminen. Punnitsemalla saadaan kasvut selville ja voidaan reagoida ajoissa ruokinnan muutoksilla. Myös laidunkaudella karitsat punnitaan 2-3 viikon välein, jolloin tiedetään lisärehun tarve ja tiedetään koska aletaan saavuttaa teuraskypsyys. Teurastuloksia ja punnituksia seuraamalla löydetään omalle eläinainekselle optimaalinen ruokinta ja teuraspaino. Kasvaville karitsoille syötetään hyvälaatuista (hivenainepitoisuudet) kalsiumpitoista kivennäistä varsinkin kovalla väkirehuruokinnalla. Silloin on myös syytä lisätä väkirehun sekaan 2-3% suolaa. Suola saa karitsat juomaan enemmän, jolloin vältetään mahdollisten virtsakivien muodostuminen pässikaritsoille. Jos perusrehuista on tehty, kivennäisanalyysi voidaan kivennäistarve laskea tarkasti.
Siitoskaritsoiden kasvatus Siitokseen jätettävät uuhikaritsat ruokitaan 12-16 viikon jälkeen kevyemmin kuin teuraskaritsat jotta vältytään niiden rasvoittumiselta. Jos karitsat saavat liikaa energiaa on vaarana että niiden utare rasvoittuu ja haittaa myöhemmin maidontuotantoa. Karitsoiden on kuitenkin saatava riittävästi valkuaista ja kivennäisiä sekä karkearehua että ne voivat kasvaa hyvärunkoisiksi ja kestäviksi tuotantouuhiksi. tavoitekasvu voi olla 200g luokkaa neljästä kuukaudesta ylöspäin. Karitsauuhet siirtyvät joutilaaksi vasta kaksivuotiaina, siihen asti ne kasvavat ja se on huomioitava ruokinnassa.