Perinteisessä kasvatusmallissa karitsat kasvatetaan teurastusikään saakka syntymätilalla, jolloin karitsoille tarvitaan erillinen kasvatustila vieroituksen jälkeen. Kaksivaihekasvatuksessa kasvatustilaa ei tarvita uuhitilalla, jolloin voidaan lisätä tuottavien uuhien määrää tai vähentää työmäärää. Laissa on määritelty vähimmäispinta-alat alle 15 kg painoiselle karitsalle, 15–30 kg painoisille karitsoille ja yli 30 kg karitsoille, joiden perusteella voidaan laskea karitsoiden tarvitsema pinta-ala vieroituksen jälkeen (VNA 587/2010 liite).
Yleisimmin karitsat ovat vieroittaessa 15–30 kg painoisia, mikä tarkoittaa kaksivaihekasvatuksen kannalta sitä, että kasvatustilalle myydessä karitsa vapauttaa 0,50 m2:n verran tilaa uuhille. Nyrkki-sääntönä voidaan kuitenkin pitää sitä, ettei karitsoita siirretä kasvatustilalle ennen kuin ne ovat saavuttaneet vähintään 20 kg elopainon. Alle 20 kg painavat karitsat eivät vielä pysty hyödyntämään karkearehua tehokkaasti, minkä vuoksi liian aikainen siirto heikentää niiden kasvua. Tämä tarkoittaa noin 8 viikon ikää, sillä siihen asti karitsat hyödyntävät maidosta saadun energian tehokkaammin kuin karkearehusta saadun.
Uuhen painosta riippuen tarvitaan 2–4 karitsaa vapauttamaan tilaa yhdelle uuhelle siirtäessä karitsat kasvatustilalle. Sekä vieroituspainoihin että uuhien painoihin vaikuttaa merkittävästi lampaiden rotu. Hyvinvointikorvausta haettaessa sekä luomutilojen osalta tulee huomioida suuremmat pinta-alavaatimukset, kuin mitä lakiin on asetettu minimiksi. Lisäksi kaksi viikkoa vanhoille karitsoille on tarjottava mahdollisuus käyttää karitsabaaria, joka vaatii oman tilansa (0,2 m2/karitsa).
Karitsoiden myynnin kautta uuhitilalta jää kokonaan pois karitsoiden hoitoon kuuluvat työtehtävät myynnin jälkeen. Näitä ovat muun muassa ruokinta, eläinten tarkkailu sekä punnitus. Kokonaisuu-dessaan tämä ei työmäärässä kuitenkaan juuri näy, sillä vastaavasti uuhien määrä kasvaa, jolloin vain työnkuva muuttuu. Tutkimustietoa lammastilojen työajoista on hyvin vähän ja uuhikohtainen työtuntimäärä vaihtelee ti-loittain huomattavasti. 1990-luvulla tehdyssä tutkimuksessa vaihteluväli oli 7–30 tuntia/uuhi/vuosi. Katetuottolaskelmissa keskimääräisenä työaikana käytettään yleensä 8 tuntia/uuhi/vuosi, ellei tarkempaa tietoa ole saatavilla.
Tautipaineen pienentämiseksi olisi parasta kasva-tustilan kannalta, että karitsoita ostettaisiin vain muutamalta tilalta. Näin useat bakteerikannat eivät sekoitu keskenään ja karitsoiden sairastumisriski on pienempi. Saapuvat karitsat on syytä tarkastaa ulkoisesti niiden saapuessa tilalle. Lisäksi tulee sopia myös siitä, miten toimitaan, jos karitsat eivät vastaa sovittua. Tämä lienee ongelma kuitenkin lähinnä tuotannon alkuvaiheessa, sillä pitkäaikaisella ja toimivalla yhteistyöllä syntyy molemminpuolinen luottamus. Luottamuksen merkitys eläinkaupoissa korostui myös yrittäjien haastatteluissa. Joidenkin tautien ehkäisy voidaan aloittaa jo ennen karitsoiden syntymistä rokottamalla uuhet ennen karitsoimista. Rokotusajankohta ja toistettavuus riippuvat rokotteesta, mutta yleensä niiden vaikutus kestää syntyneessä karitsassa muutaman kuukauden ajan.
On suositeltavaa pitää tilalle tulleita uusia eläimiä karanteenissa vähintään kahden viikon ajan. Näin mahdolliset taudit pystytään havaitsemaan ajoissa, eivätkä ne pääse leviämään tilan terveisiin yksilöihin. Uuhitiloilla ongelma ei ole yhtä laaja, sillä kontakteja muihin tiloihin ei pitäisi olla. Mahdollisia kosketuksia vieraisiin bakteerikantoihin syntyy korkeintaan uudistuseläimiä hankittaessa sekä eläinten siirtoihin käytettävien ajoneuvojen ja siirtohenkilöiden kanssa. Tautien kanssa tulee muistaa, että lammas voi saada tarttuvia tauteja myös muista eläinlajeista. Erityisesti nautojen ja vuohien kanssa lampaalla voi olla yhteisiä tauteja, mikä tulee ottaa huomioon esimerkiksi yhteiskäytössä olevien työkoneiden tai siirtokaluston kanssa.
Hyvä tapa on vaatia, että ostotilan terveysluokat on oltava parhaalla mahdollisella tasolla maedi-visnan sekä scrapien osalta. Lisäksi kaksivaihekasvatuksessa on hyvä olla perillä Orf-viruksen tilanteesta. Orf on tarttuva ihosairaus ja sitä esiintyy enemmän karitsoilla kuin uuhilla. Orf ei ole kuolemaan johtava tauti, mutta on kivulias ja heikentää siten kasvua. Kyseessä on myös zoonoosi, joten eläimiä käsitellessä tulee huolehtia suojavaatetuksesta. Suomessa Orf-tapauksia on vuosittain, eikä sille ole Suomessa hyväksyttyä rokotetta. Loppukasvattamon kannalta olisi hyvä, jos yhteistyötilat olisivat kaikki vapaita Orf:sta. Toinen vaihtoehto on, että kaikkien yhteis-työtilojen lampaat ovat viruksen kantajia. Tällöin terveitä ja tautia kantavia eläimiä ei sekoitu keskenään ja ongelmaa ei näin ollen synny.
Kaikkia tauteja ei kuitenkaan välttämättä näe heti eläimestä, vaan taudit voi huomata esimerkiksi tavallista heikommasta kasvusta. Tällaisessa tilanteessa karitsa on jo yleensä siirtynyt loppukasvatukseen ja ollut oman ryhmän mukana jonkin aikaa. Karitsaa ei kuitenkaan kannata siirtää ryhmästä toiseen hitaamman kasvun takia, sillä on mahdollista, että sairas karitsa tartuttaa taudin uuteen ryhmään. Vaihtoehtona on pitää karitsa nykyisessä ryhmässään ja hyväksyä se, ettei sen kasvu vas-taa odotettua. Toinen vaihtoehto on siirtää sairas karitsa sairaskarsinaan, kun tilanne huomataan.
Tilojen välisestä sopimuksesta riippuen, myöskään kaikkein heikoimpia ja hitaimmin kasvaneita karitsoita ei tulisi myydä loppukasvatustilalle. Näin turvataan loppukasvattamon tuotannon tasaisuus ja ennakoitavuus. Uuhitilalle mahdollisesti jäävät karitsat myydään perinteisen kasvatusmallin mukaan teuraaksi kotitilalta, kun ne ovat teuraskypsiä. Jo tällä ennaltaehkäistään mahdollisten tautien siirtymistä loppukasvattamoon, sillä usein huomattavasti muuta ryhmää heikompi kasvu karitsalla tarkoit-taa jonkinlaista ongelmaa karitsassa. Ennaltaehkäisy voidaan aloittaa jo lampolan suunnitteluvaiheessa sijoittamalla kulkureitit niin, etteivät ne ole samalla linjalla esimerkiksi rehuliikenteen kanssa. Lastaustilojen järkevällä suunnitelulla vältetään myös se, ettei teurasautonkuljettajien tarvitse käydä lampolassa. Samalla varmistetaan, etteivät muiden tilojen mahdolliset taudit kantaudu omalle tilalle.
Karitsan myyntihinta on yksi keskeisimmistä tekijöistä, mikä vaikuttaa kaksivaihekasvatuksen kan-nattavuuteen. Tulosten perusteella myyntihinnan on oltava vähintään noin 2,5 €/kg, jotta kaksivai-hekasvatuksella on oikeasti kannattavuutta kehittävä vaikutus. Vaikka joissakin tapauksissa alempi-kin hinta riittää parantamaan kannattavuutta, vaikuttaa tuotannon kokonaisuus lopputulokseen. Myyntihinta on kuitenkin järkevää asettaa kiinteäksi €/elopaino kg, sillä tämä kannustaa uuhitilaa kasvattamaan karitsat alusta asti tehokkaasti, mitä loppukasvattaja voi sitten jatkaa omalla tilallaan. Kiinteä elopainoon perustuva hinta myös asettaa eri uuhitilat tasa-arvoisempaan asemaan myynti-hetkellä, sillä näin tehokkaasti karitsoita tuottava ja kasvattava tila saa työlleen ansaitsemansa kor-vauksen.
Teurastamoiden maksama lihan hinta on yksi oleellisimmista kannattavuuteen vaikuttavista tekijöistä tilan taloudessa. Kaksivaihekasvatus on sitä kannattavampi vaihtoehto uuhitilalle, mitä matalampi on lihan tuottajahinta. Toisaalta myös loppukasvattajan teurastili on tällöin pienempi, mikä voi aiheut-taa esimerkiksi painetta alentaa karitsan ostohintaa. Tilan kokonaistalouden kannalta on kuitenkin hyvä, jos tuottajahinnat ovat korkeammat. Kaksivaihekasvatuksen myötä uuhimäärä nousee, minkä seurauksena myös poistouuhien määrä kasvaa. Näin ollen poistouuhista saa lisätuottoja, joskaan ei merkittävän paljoa. Lisäksi karitsoita jätetään usein myös itselle kasvamaan, jolloin paremmalla tuot-tajahinnalla niistä saatava lihatili on parempi.
Suoramyyntitilalle kaksivaihekasvatus ei välttämättä ole kannattava vaihtoehto. Tähän kuitenkin vaikuttaa se, mikä on lihan suoramyyntihinta. Tulee myös miettiä tarkoin, kuinka suuren lihamäärän suoramyynti on järkevää, mitä lisäkuluja siitä aiheutuu ja onko sen toteuttamiseen ylipäätään resursseja. Suoramyynnin kannattavuuteen vaikuttaa hintojen lisäksi esimerkiksi tilan sijainti, sillä Ete-lä-Suomessa markkinointi, myynti ja logistiikan järjestäminen on helpompaa kuin pohjoisessa ja näin ollen kustannukset ovat pienemmät.
Päiväkasvulla on suuri vaikutus tilan talouteen riippumatta siitä, onko kyseessä normaalituotantotapa vai kaksivaihekasvatus. On kuitenkin pääteltävissä, että mitä parempi päiväkasvu karitsoilla on, sitä parempi tulos myös kaksivaihekasvatukseen siirtymisellä saavutetaan. Voidaan kuitenkin myös ajatella, että jos lähtötilan karitsoilla on heikot päiväkasvut, on sen suhteellisesti kannattavampaa myydä karitsat kasvatettavaksi kuin kasvattaa itse. Tällöin se säästää ruokintakustannuksissa ja hyöty on suurempi. Loppukasvatustilan kannalta on kuitenkin parempi, että päiväkasvut olisivat hyvällä tasolla, jotta tuotannon tasaisuus säilyisi eivätkä kasvatusajat venyisi.
Myyntipaino. Kaksivaihekasvatuksen kannattavuuslaskurin mukaan uuhitilan on kannattavampaa kasvattaa karitsat hieman isommiksi, kuin vähimmäispainona pidettyyn 20 kg:aan asti. Tällöin karitsoista saa enemmän myyntituottoja, mikä vaikuttaa tulokseen sitä kasvattavasti. Testatun perusteella ruokintakustannusten tai työkustannusten kasvulla ole niin suurta vaikutusta, että kannattavuus heikkenisi myyntipainon noustessa. Vaakakupissa painaa kuitenkin toisaalta se, haluaako työmäärää ja ruokintakustannuksia vähentää myymällä karitsat aikaisemmassa vaiheessa. Muutaman viikon pidempi kasvatusaika ennen myyntiä ei vaikuta suuresti työ- tai ruokintakustannuksiin, mutta käytännön tasolla esimerkiksi työajan säästö voi jollekin tilalle olla merkittävä tekijä. Tulee myös huomata päiväkasvun vaikutus siihen, kuinka pitkä aika kasvattamiseen menee jonkin painon saavuttamiseen. Luonnollisesti heikommalla päiväkasvulla kestää pidempään saavuttaa 30 kg:n elopaino, jolloin erityisesti ruokinta- ja työkustannukset nousevat. Asiaa tulee myös ajatella loppukasvattajan kannalta, jotta tilanne on järkevä molemmille osapuolille. Esimerkikiksi jos uuhitila myy 30 kg:n karitsan 2,5 €:n hintaan, saa se siitä 75 €. Hinta on lähes sama kuin myydessä karitsa lopulta teuraaksi tilalta, jolloin esimerkiksi 20 kg lihaa maksetaan 3,79 € x 20 kg = 75,8 €.
Muita tekijöitä ovat muun muassa tuet, työajan jakautuminen uuhien ja karitsoiden kesken sekä tilakohtaiset tuotantokustannukset.
Tuotannon kannalta järkevin vaihtoehto kaksivaihekasvatukseen olisi tuotantorengas, jossa yksi tila kasvattaa karitsat teuraaksi ja sen kanssa yhteistyössä toimii useampi uuhitila. Nämä uuhitilat tuottavat karitsoita loppukasvatustilalle. Tästä mallista on useita etuja sekä uuhitilalle että loppukasvatustilalle, joista yksi merkittävimmistä on toiminnan jatkuvuus sekä sen myötä loppukasvattamon tehokas täyttöaste. Täyttöasteella on suuri merkitys loppukasvattamon kannattavuuteen. Tuotantorenkaassa voidaan sopia uuhitilojen karitsointien rytmityksestä siten, että loppukasvattamon täyttöaste säilyy koko ajan korkealla tasolla. Tasaisella täytöllä tilojen myyntituotot jakautuvat tasaisemmin, mikä helpottaa budjetointia. Tämä vaatii tietysti joustavuutta sekä tarkempaa suunnitelmallisuutta tiloilta niiden tuotannossa, jotta vältytään ruuhkilta ja täyttöasteen ylittämiseltä loppukasvattamossa. Tuotantorengasta suunnitellessa joutuu ottamaan huomioon myös muun muassa uuhien rodun, karitsointitiheyden ja karitsoiden kasvunopeudet. Näillä kaikilla on vaikutusta loppukasvattamon tuotannon tasaisuuteen. Tuotantorenkaan eduksi voi lukea myös sen, että tällöin tilat yhteistyötilat pysyvät samoina. Näin ollen loppukasvattamon bakteerikannassa ei pitäisi tapahtua suuria muutoksia tuotannon aloittamisen jälkeen, mikä taas vakauttaa loppukasvattamon tautitilannetta.
Tuotantorenkaan ansiosta tilat voisivat myös tehdä yhteistyötä niin kotieläintenhoidossa kuin peltoviljelyssäkin. Yhteistyö toimii parhaiten, kun tilojen väliset etäisyydet eivät ole kohtuuttoman suuret. Esimerkiksi karitsointiaikana tilan työmäärä usein moninkertaistuu hetkellisesti, jolloin myös lisätyövoimalle on tarvetta. Tilojen tuotantojen rytmittämisellä siten, etteivät uuhitiloilla olisi karitsointiajat samaan aikaan, voisivat yrittäjät tehdä yhteistyötä ja auttaa toisiaan pahimman ruuhkan aikana. Näin yksittäisen tilan yrittäjille ja työntekijöille kohdistuvan työmäärän ei nousisi kohtuuttoman suureksi, sillä monella uuhitilalla karitsointeja valvotaan ympäri vuorokauden. Näin myös vältettäisiin lisätyövoiman palkkaaminen, josta saadaan kustannussäästöjä. Tapa voisi toimia eritysesti, jos tilojen uuhimäärät ovat samansuuruiset ja työmäärä on lähes saman verran tilojen kesken. Erikokoisten tilojen osalta asiasta pitäisi sopia tarkemmin.
Karitsoinnin tiivistäminen lyhyempään ja tarkemmin määriteltyyn ajankohtaan onnistuu esimerkiksi härnäripässin avulla. Härnäripässin avulla pystytään vähentämään työaikaa sekä lyhentämään karitsointikauden pituutta, josta saadaan myös taloudellista säästöä. Sopimustuotannossa härnäripässin käyttö on erityisen suositeltavaa, jotta loppukasvattamon tuotanto ja täyttö saadaan suunniteltua paremmin. Käytännössä tuotantorenkaassa olevat uuhitilat voisivat hyödyntää yhteisiä härnäripässejä, sillä karitsointikierrot sattuvat hieman eri aikaan, eikä tiloilla ole koko ajan käyttöä härnäripässille. Härnäripässin lisäksi on mahdollista käyttää hormonivalmisteita kiimojen synkronoimiseen, mutta niiden käyttö on kiellettyä luonnonmukaisessatuotannossa. Mahdollisuuksien mukaan uuhitilat voisivat käyttää myös yhteisiä astutuspässejä, jolloin niiden käyttö olisi tehokkaampaa sekä karitsoiden perimä samankaltainen. Samankaltaisen perimän omaavilla lampailla myös teuraslaatuominaisuudet pitäisi olla tasaisemmat läpi ryhmien.
Koneyhteistyö olisi myös kannattava vaihtoehto uuhitilan ja loppukasvatustilan kesken, sillä esimerkiksi rehunkorjuut ajoittuvat hieman eri aikaan. Loppukasvattamossa säilörehun tulisi olla sulavuudeltaan erinomaista, D-arvo 700–740, joka käytännössä tarkoittaa aikaisempaa korjuuaikaa kuin uuhitiloilla. Uuhitila tarvitsee myös jonkin verran säilörehua, jonka sulavuus on hyvä, eritysesti juuri ennen karitsointia sekä imetyskauden aikana. Uuhitiloilla on kuitenkin tarvetta myös niin sanotulle köyhemmälle säilörehulle joutilaskaudella, jonka kesto tiheässäkin karitsoinnissa on noin 150 vuoro-kautta. Säilörehun D-arvoksi riittää 600–650. Käytännössä tämä tarkoittaa lähes puolen vuoden ajanjaksoa. Uuhi- ja loppukasvatustilan koneyhteistyöllä tai peräti säilörehun yhteisellä korjuulla pystyttäisiin varmistamaan se, että muutos ruokinnassa loppukasvatukseen siirtyessä olisi mahdollisimman pieni. Tästä olisi etua karitsoiden kasvun kannalta sekä se vähentäisi niiden stressiä siirtyessä loppukasvattamoon. Vaihtoehtoisesti koneyhteistyötä pystyisi tekemään esimerkiksi lähiseudulla olevien lihanauta- tai emolehmäkarjojen kanssa, joilla säilörehun korjuurytmi eroaa lammastilojen rytmeistä.
Teurastamoiden kannalta kaksivaihekasvatus ja sopimustuotanto uuhi- ja loppukasvattamotilan kesken antaisi paremman ennustettavuuden lihaerien valmistumisesta. Lisäksi karitsoiden kasvatuksen keskittäminen loppukasvattamoon parantaisi teuraserien laadun tasaisuutta. Suuresta karitsamäärästä pystyttäisiin valitsemaan teuraskypsät ja lähettämään ne teuraaksi oikeaan aikaan isoissa ryhmissä. Nykyään uuhitiloilta lähtee teuraaksi oikeassa teuraspainossa ja -iässä olevien karitsoiden lisäksi sekä alipainoisia että yli-ikäisiä karitsoita. Alipainoiset eivät tuota paljoa, sillä niiden lihaksikkuus on huono. Lisäksi ne eivät yllä teuraskaritsan laatupalkkioon. Yli-ikäisissä sekä ylipainoisissa lihan laatu heikkenee rasvoittumisen myötä. Tällä hetkellä teurastamoiden osalta koetaan ongelmaksi se, ettei karitsaeriä ole tasaisesti saatavilla. Tästä seuraa se, etteivät teurastamot pysty markkinoimaan tukuille, minkä takia taas tukut eivät pysty markkinoimaan eteenpäin lampaanlihaa, kun sen saatavuudesta ei ole tietoa. Myös lampaanlihan kausiluonteisuus sekä kysynnässä että tarjonnassa hankaloittaa markkinointia sekä vaikuttaa tuottajahintaan.
Kaksivaihekasvatuksen haittapuolena voi olla, että kaksivaihekasvatuksen tehokas lampaanlihan tuotanto ja sen yleistyminen saattaa vaikuttaa alan imagoon negatiivisesti. Lammastaloutta pidetään nykyään niin sanotusti vihreänä tuotantomuotona, johon laiduntaminen kuuluu oleellisesti. Joidenkin näkemysten mukaan laidunnus soveltuu huonosti tehokkaaseen kaksivaihekasvatukseen. Laitumeen perustuvassa kaksivaihekasvatuksessa tulee kuitenkin huolehtia laidunkierrosta sekä laitumien puhtaudesta loisten osalta. Laitumien on myös riitettävä koko kasvatuskaudelle, jotta kasvut eivät pysähdy. Laitumien riittävyyttä voi seurata esimerkiksi punnitusten avulla. Kyseisessä tuotantomuodossa rakennus- ja koneinvestointien määrä olisi huomattavasti pienempi kuin ympärivuotisessa kasvatuksessa.
Lisää aiheesta sekä kaksivaihekasvatuksen kannattavuuslaskurista opinnäytetyössä: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/109152/Kaksivaihekasvatuksen%20kannattavuus%20lammastaloudessa.pdf?sequence=1
Kaksivaihekasvatuksen kannattavuuslaskuri löytyy Kaksivaihekasvatuksen kannattavuuslaskuri