Lammas on sorkkaeläinten lahkoon kuuluva märehtivä nisäkäs, joka on laumaeläin ja elää keskimäärin 10–12-vuotiaaksi. Lampaan pääasiallista ravintoa on ruoho ja erilaiset nurmikasvit. Lammaskarjan kasvattajaa kutsutaan lampuriksi, uroslammasta pässiksi, naaraslammasta uuheksi ja nuorta lampaanpoikasta karitsaksi. Laumaeläimenä lammasta ei koskaan saa pitää yksin, vasta viisi lammasta muodostaa lauman. Laumastaan erotettu lammas yrittää aina päästä takaisin laumansa luo.
Suomessa yleisimpiä lammasrotuja ovat alkuperäisrodut suomenlammas, ahvenanmaanlammas ja kainuunharmas, sekä esim. texel, dorset, rygja ja oxford down. Lampaita kasvatetaan ensisijaisesti lihan ja villan tuotannon vuoksi, pienessä määrin myös maitokarjana, jonka maidosta valmistetaan juustoa. Nykyään lampaita käytetään myös maisemanlaiduntajina. Eläintuotannon ohella lampaita pidetään paljolti lemmikkikotieläiminä.
Uuhet ovat sukukypsiä 4-10 kuukauden ikäisinä ja ne tiinehtyvät parhaiten syksyllä. Tiineys kestää n. 5 kuukautta ja uuhi synnyttää kerralla keskimäärin kaksi karitsaa, joiden on hyvä saada emän maitoa noin 2 kuukautta.
Lammas on kyllä hyvinkin vaatimaton ja helppohoitoinen eläin, esimerkiksi lehmään verrattuna, mutta sitoo kuitenkin hoitajansa säännölliseen huolenpitoon asiallisissa olosuhteissa. Se tarvitsee lajinsa ja tuotantovaiheensa mukaista hyvälaatuista ravintoa ja raikasta vettä, sekä säännöllistä valvontaa ja silmälläpitoa: sisäruokintakaudella ainakin kaksi kertaa vuorokaudessa, karitsoinnin aikaan enemmänkin. Laidunkaudellakin on syytä päivittäin tarkastaa, että kaikki on hyvin.
Ennen eläinten pitämisen aloittamista tulee joko luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön, joka pitää yhtä tai useampaa lammasta tuotanto-, seura- tai harrastustarkoituksessa, rekisteröityä lammaseläinten pitäjäksi siihen tarkoitetulla lomakkeella. Lomakkeeseen täytetään eläinten pitäjän tiedot, rekisteröintiä koskevat tiedot sekä mahdollisen yhteyshenkilön tiedot. Samaisella lomakkeella ilmoitetaan eläinten pitoon liittyvistä muutoksista, kuten pidon keskeytyminen, lopettaminen tai uudestaan aloittaminen.
Lomakkeen voi joko noutaa oman alueensa maaseutuelinkeinoviranomaiselta, tai tulostaa netistä osoitteesta : http://www.evira.fi/attachments/elaimet_ja_terveys/lomakkeet/lnro424rekistelainpitlampaat_evira3.pdf . Se palautetaan joko eläintenpitäjän maatilan talouskeskuksen sijaintikunnan, tai jos eläintenpitäjällä ei ole maatilaa, asuinkunnan maaseutuelinkeinoviranomaiselle asianmukaisesti allekirjoitettuna.
Lammas on luontaisesti vaatimaton eläin, joka ei pitopaikaltaan paljoa vaadi. Paikan on oltava lähinnä riittävän tilava, suojaava, valoisa, puhdas ja turvallinen, mahdollisimman hyvin eläimen luontaiset tarpeet huomioon ottava. Rakennusten ja aitausten suunnittelussa tulee ottaa huomioon eläinsuojelulliset näkökohdat, sillä rakenteet eivät saa vahingoittaa lammasta tai vaarantaa sen terveyttä. Paikan tulee olla mahdollisimman paloturvallinen ja tarjota riittävä suoja liiallista kylmyyttä, lämpöä ja kosteutta sekä epäsuotuisia sääoloja vastaan. Siellä ei saa esiintyä jatkuvaa, eläintä häiritsevää melua.
Lampaiden on voitava seistä ja levätä luonnollisessa asennossa sekä liikkua ja nousta makuulta luonnollisella tavalla. Makuutilaa on oltava niin, että kaikki lampaat voivat asettua yhtä aikaa makuulle. Eläintilat on suunniteltava ja rakennettava niin, että eläimet voidaan hoitaa ja tarkastaa vaikeuksitta. Hätätilanteessa lampaat on voitava poistaa nopeasti eläintiloista. Sairaalle tai vahingoittuneelle lampaalle on oltava erillinen karsina, jossa sitä voidaan hoitaa ja josta on näköyhteys muihin lampaisiin.
Lampaan pitopaikan ilmanvaihdon tulee olla riittävä niin, etteivät liiallinen kosteus, jota lammas haihduttaa runsaasti, tai veto, pölyt tai haitalliset kaasut vaaranna eläinten terveyttä tai hyvinvointia. Periaatteena voidaan pitää, että 5-10 m³ ilmaa / lammas tulee vaihtua tunnissa. Ihanteellinen ilman kosteus olisi 60 -70 %, kuitenkin enintään 80 %. Ilmanvaihto voi olla joko luonnollinen tai koneellinen, mutta suunnittelussa on kuitenkin huomioitava, että ilman tulo- ja poistoaukkoja on tarpeeksi. Niiden on oltava riittävän suuria ja sijaittava niin, ettei vedon tunnetta synny.
Lammas kestää kovaakin pakkasta, jos sillä on villa päällä, ja viihtyy hyvin viileässä lampolassa, kun se vain on kuiva ja vedoton. Varsinaista lampolaa ei tarvitse lämmittää, kunhan juomalaitteet on eristetty niin, ettei vesi jäädy. Ihanteellinen lämpötila lampolaan on +5 - +8 °C, ja pikkukaritsoille +15 - +20 °C, joka voidaan järjestää lisälämmittimillä. Huolto- ja valvontatiloihin tarvitaan lämmitys.
Eläinsuojan seinien ja lattian tulee olla rakenteiltaan ja materiaaleiltaan lampaille sopivia. Lattia ei saa olla liukas, se on voitava pitää helposti kuivana, joko riittävillä kuivikkeilla tai niin, että nestemäiset eritteet poistuvat asianmukaisesti. Lampailla on myös oltava käytössä niille sopiva, riittävän iso kuivitettu alue, johon ne kaikki pääsevät yhtä aikaa makuulle.
Lattiassa olevien aukkojen tai rakojen on oltava lampaille turvallisia. Sorkat eivät saa tarttua kiinni lattian rakenteisiin tai muuten vahingoittua. Rakolattia palkkien leveyden on oltava min. 80 mm ja raon leveyden max. 25 mm. Karitsointikarsinassa ei saa olla rakolattiaa, kuten ei myöskään karitsoiden pitopaikassa, vaan niiden lattian on oltava kiinteäpohjainen ja hyvin kuivitettu.
Lampolassa karsinoiden aidat voivat olla niin kiinteitä kuin irrallisia. Irralliset aidat helpottavat tilojen muuntelua esimerkiksi jaettaessa lampaita astutus- ja ruokintaryhmiin. Useat eri toimittajat myyvät lampaille sopivia aitaelementtejä, valmiiden aitaelementtien hyvä puoli on niiden keveys ja helppo liittäminen yhteen. Vaihtoehtoisesti aitoja voi myös tehdä itse puusta. Sopiva aidan korkeus on 80-90 cm ja rakojen väli noin 10 cm. Maksimi ryhmäkooksi suositellaan 30 eläintä
Karitsointiajan liikuteltavien karitsointikarsinoiden kooksi suositellaan 1,5 x 1,5 m ja niiden tulee olla karitsaystävällisiä niin, ettei vahinkoja pääse syntymään. Rakojen on oltava sopivan kokoisia, alimpien rakojen vain noin 40 mm leveitä.
Lampaan yksittäis- tai sairaskarsinan tulee sijaita niin, että lampailla on näköyhteys muihin lampaisiin. Kokoa siinä on oltava vähintään 1,4 m².
Ruokintahäkkejä voi joko ostaa valmiita tai tehdä itse. Huomioitavaa on, millaista heinää tai säilörehua syötetään, siis onko kyseessä pikku- vai pyöröpaalit, ja tarvitseeko paaleja pystyä siirtämään koneellisesti. On kuitenkin tärkeää, etteivät lampaat pääse ulostamaan syömisiinsä, tai että lampaat eivät jää kiinni häkkien rakenteisiin.
Ruokintapöydässä ja väkirehuruokinnassa on huomioitava, että kaikki lampaat mahtuvat syömään yhtä aikaa, ja että pöytä on helposti puhdistettavissa. Oman haasteensa asettaa talven aikana korkeutta kasvava alusta, jolloin myös ruokintapöytää on voitava nostaa ylöspäin niin, että lampaat voivat syödä hyvässä asennossa ilman, että ne hankaavat esimerkiksi niskaansa pöytäaidan rakenteisiin. Ohut, kevyt filmivaneri on hyvä vaihtoehto ruokintapöydän materiaaliksi.
Jos rehua ei ole jatkuvasti tarjolla, on ryhmän kaikkien lampaiden mahduttava syömään samanaikaisesti. Tällöin on suorassa ruokintahäkissä oltava reunassa pituutta vähintään 35 cm / lammas ja tiineelle uuhelle vähintään 45 cm. Ympyränmuotoisessa ruokintahäkissä on häkin reunassa oltava pituutta vähintään 20 cm / lammas. Jos rehua on kuitenkin tarjolla jatkuvasti, riittää ruokintahäkin reunan pituudeksi minimissään 17 cm / lammas.
Hyvin kuivitetussa karsinassa lampaat pysyvät puhtaina, ja puhdas olki tarjoaa myös virikkeitä lampaille. Villan laatu säilyy hyvänä ja teurastushygienia paranee. Erityisesti karitsointikarsinan hyvä kuivitus on tärkeää. Karsinan voi kuivittaa laittamalla esimerkiksi pohjalle kerroksen turvetta ja päälle runsaasti olkea, jota lisätään päivittäin. Olkipatja tuntuu lämpimältä, sillä se kompostoituu sisäruokintakauden ajan. Kostea olkipehku altistaa lampaat bakteeritartunnoille ja lisää lampolan sisäilman kostetutta.
Lampaan yksittäiskarsina: - kooltaan vähintään 1,4 m² ja muodoltaan sellainen, että lammas pääsee siinä esteettä kääntymään ympäri Karitsointikarsina: - kooltaan vähintään 1,5 m x 1,5 m Tilavaatimukset uuhelle karitsoineen: - täytepohjalattialla uuhelle karitsoineen on oltava pinta-alaa vähintään 2 m² Karitsakamari: - Yksinomaan karitsoille tarkoitetun ruokintapaikan (karitsakamari) pinta-alan karitsaa kohden on oltava vähintään 0,2 m²
Lampolan oikea valaistus rauhoittaa eläintä ja parantaa tuottoa sekä helpottaa hoitajan työskentelyä. Lampolassa olisi hyvä käyttää sekä luonnon- että keinovaloa, myös yövalolla on rauhoittava vaikutus. Sopivana valaistusvoimakkuutena pidetään 20-50 luxia niin, että valossa voi lukea sanomalehteä. Yövaloksi riittää pienempitehoinen lamppu.
Häikäisyä tai voimakkaita vastakohtia kirkkaiden paikkojen ja pimeiden kohtien ja jyrkkien varjojen muodostumiseksi on vältettävä. Valoisassa lampolassa lampaat käyttäytyvät rauhallisemmin kuin hämärässä, missä ne näkevät huonosti. Sopimaton valaistus aiheuttaa stressiä, mikä voi heikentää lihan laatua. Liian kirkas valo voi puolestaan tehdä karitsoista säikkyjä. Valo vaikuttaa myös eläinten ruokailuun ja valoisassa lampaat syövät enemmän ja hormonitoiminta edistää kasvua. Lampaat myös kulkevat mielellään valoa kohti, mitä kannattaa käyttää hyväksi lampaita liikutettaessa.
Lampaat kärsivät jatkuvasta melusta, rajana pidetään 65 dB. Esimerkiksi vääränlainen ilmastointilaite voi synnyttää melua.
Pitopaikka rakenteineen ja varusteineen on pidettävä puhtaana ja hyvässä kunnossa sekä desinfioitava tarvittaessa. Pintakäsittelyssä ei saa käyttää sellaisia aineita, jotka voivat aiheuttaa lampaalle myrkytyksen, kuten puunsuoja-aineita tai maaleja. Pitopaikka ja lampaiden hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttavat laitteet on tarkastettava vähintään kerran päivässä, ja lampaiden terveyttä ja hyvinvointia vaarantavat viat on korjattava heti. Kuitenkin lampaiden terveys ja hyvinvointi on turvattava, vaikkei vian korjaaminen heti olisi mahdollista.
Lampaiden pitoon tarkoitetut laitteet ja välineet, kuten heinähäkit ja ruokinta-astiat tai juomanipat ja vesiastiat, on oltava lampaille turvallisia ja sijaittava kaikkien lampaiden ulottuvilla. Juomapaikkoja tulee olla riittävästi, yksi 30 lampaan ryhmää kohti. Jos käytetään automaattisia juotto- tai ruokintalaitteita on lampaat totutettava niiden käyttöön. Tarpeetonta tuskaa tuottavia välineitä, laitteita tai aineita ei saa käyttää.
Lampolasta ulkoilutarhaan ja laitumelle johtavien kulkuteiden on oltava turvallisia ja sellaisia, etteivät lampaat tarpeettomasti likaannu. Ulkotarhojen ja laitumien aitojen on oltava turvallisia ja sopivasta materiaalista. Ne on pidettävä hyvässä kunnossa niin, että lampaiden karkaaminen ja vahingoittuminen estetään. Verkkoaita tulee tarvittaessa kiristää, ettei verkkoon takertumisen vaaraa olisi, ja sähköistetyt aidat on rakennettava ja pidettävä kunnossa niin, ettei lampaille aiheudu tarpeetonta kärsimystä. Piikkilankaa ei käytetä lampaiden aidassa.
Lampaiden tulee päästä kesäaikaan laitumelle tai niille järjestetään muu liikuntaan sopiva tila. Suositusten mukaan uuhen tai pässin jaloittelutarhassa on pinta-ala eläintä kohden oltava vähintään 3 m².
Vaikka lampaalla märehtijänä on neljä mahaa, pötsi, verkkomaha, satakerta eli lehtimaha ja juoksutusmaha, ei se kuitenkaan ole sitä vielä syntymästä asti. Vastasyntyneellä karitsalla vain juoksutusmaha on toimintakykyinen, sen etumahat kehittyvät siirtymävaiheen aikana vähitellen, ja märehtijäksi se kehittyy noin kahdessa kuukaudessa. Tämän jälkeen karitsa tulee toimeen aikuisen märehtijän rehuilla. Aikuisella märehtijällä ruoka sulaa eläimen ja pötsin pieneliöiden yhteistyönä. Etumahat varastoivat, sulattavat ja imeyttävät ruoan, juoksutusmaha on vastaava kuin yksimahaisten maha.
Karitsan ravinnontarvevaatimuksissa erotetaan kolme eri vaihetta karitsan ruoansulatuskanavan kehittymisen mukaan. Nämä vaiheet ovat ei-märehtijävaihe, välivaihe ja märehtijä.
Ei-märehtijävaiheessa 2- 3 viikkoa syntymästä karitsa on verrattavissa yksimahaisiin ja se saa kaiken tarvitsemansa ravinnon maidosta. Karitsan rehunsulatus tapahtuu ainoastaan juoksutusmahassa, jossa rehumassa viipyy vain lyhyen ajan ja karitsa pystyy hyödyntämään vain nopeasti sulavasta nestemäisestä rehusta saamansa energian ja ravintoaineet. Pötsin rakenteisiin sikiökaudella muodostunut märekouru ohjaa juoman etumahojen ohi juoksutusmahaan, jossa se juoksettuu ruoansulatusentsyymien ja suolahapon vaikutuksesta. Juoksettuminen on nuoren märehtijän ruoansulatuksen erityispiirre, joka takaa maitoproteiinin tehokkaan hyväksikäytön ja turvaa karitsan jatkuvan ravinnonsaannin.
Vaikka kuivalla rehulla ei tässä vaiheessa olekaan varsinaista ravitsemuksellista merkitystä karitsalle, on niitä kuitenkin oltava tarjolla koko ajan. Hyvälaatuisten kuivien rehujen maistelu edesauttaa etumahojen toiminnan käynnistymistä.
Välivaiheessa, 3-8 viikon iässä, karitsan kiinteän rehun syönti lisääntyy ja märehtiminen alkaa. Keinoruokitut karitsat alkavat märehtiä jo viimeistään kolmen viikon iässä. Pötsin haihtuvien rasvahappojen osuudet ja määrät sekä pötsin ammoniumtypen määrä vakiintuvat noin kahdeksan viikon ikään mennessä. Syljen eritysnopeus saavuttaa aikuisen tason 7-10 viikon iässä.
Noin 8 viikon iässä karitsan pötsin suhteellinen koko on aikuisen tasolla edellyttäen, että karitsa on kaiken aikaa saanut rehuannoksessaan myös karkeaa rehua. Tämän jälkeen karitsa pystyy hyödyntämään selluloosapitoisia karkearehuja sekä valkuaislähteenä ei-proteiinityyppisiä yhdisteitä. Karitsan ravinnontarpeeseen vaikuttavat iän lisäksi kasvunopeus, sukupuoli, ruokinta ja ympäristöolosuhteet ja rotu.
Suussa mekaanisesti hienonnetun ja syljellä kostutetun rehun sulatus alkaa märehtijän ruuansulatuskanavassa, kun rehumassa laskeutuu ruokatorvea pitkin etumahoihin ja niistä ensimmäisenä pötsiin. Siellä rehu sulaa pötsin pieneliöstön eli mikrobien toiminnan seurauksena. Se sekoittuu ja kerrostuu pötsin seinämien supistellessa. Hienojakoisin, pötsissä kauimmin ollut rehu painuu pötsin alaosiin, karkeampi rehu kerrostuu sen päälle ja yläosiin nou-sevat mikrobien toiminnasta muodostuvat kaasut.
Märehtijän elimistö pyrkii muodostamaan pötsimikrobeille ihanteelliset olosuhteet, jotta niiden toiminta pysyisi mahdollisimman tehokkaana. Ne ovat herkkiä olosuhteiden muutoksille ja pystyvät toimimaan vain rajoitetuissa olosuhteissa. Voimakkaat olosuhteiden muutokset pötsissä häiritsevät mikrobitoimintaa tai jopa tuhoaa ne kokonaan. Mikrobitoiminnan lamaantuessa pötsin toiminta häiriintyy ja tilanteen pitkittyessä eläin kuolee. Pötsin mikrobien tasapainon kriittiset tekijät ovat pötsin pH, sulatettavan kuidun määrä sekä mikrobien toiminnasta muodostuvien kaasujen poistuminen pötsistä.
Karkean rehun korret ärsyttävät mekaanisesti pötsin seinämien lihaksistoa jolloin pötsin liikkeet käynnistyvät, ja rehumassaan sekoittuu nestettä jolloin sen sulaminen nopeutuu. Samoin eläimen pureskellessa karkeaa rehua sekoittuu siihen sylkeä, joka neutraloi pötsin sisältöä. Kuitupitoinen korsirehu on siis pötsin hyvinvoinnille tärkeää.
Pötsistä rehu jatkaa matkaansa verkkomahaan, jonka tehtävä on lajitella rehua, karkeat partikkelit se palauttaa takaisin pötsiin märehdittäväksi, ylimääräinen ”romu” jää verkkomahaan ja koteloituu. Joskus pistävä esine voi aiheuttaa ongelmia tulehduksena tai elinvaurioina.
Satakerrassa rehumassasta imeytyy lähinnä vettä, mutta myös kivennäisiä ja vähän rasvahappoja. Satakerrassa kiinteytynyt rehumassa jatkaa matkaa edelleen juoksutusmahaan, jossa sen erittämät ruoansulatusentsyymit ja suolahapot sulattavat rehumassaa.
Lampaan ruokinnan perusta on hyvälaatuinen korsirehu, ja raikas vesi, joita lampaalla tulee olla vapaasti saatavilla, sekä kivennäiset ja hivenaineet. Korsirehuina käytetään muun muassa säilörehua, kuivaa heinää, kokoviljasäilö-rehua ja olkea. Hyvälaatuinen kuivaheinäkin riittää yksinään lampaan ylläpitoravinnoksi, mutta astutus-, tunnutus- ja imetyskautena on annettava väkirehutäydennystä, samoin karitsoiden kasvatusrehuna heinä vaatii valkuais- ja energiatäydennystä.
Rehujen ravitsemuksellisten arvojen tärkeimpiä mittareita ruokintaa suunniteltaessa ovat korsirehuilla D-arvo, ja kaikilla rehuilla OIV –ja energiapitoisuus. D-arvo kuvaa rehun sulavuutta ja sen arvosta riippuu suoraan, miten paljon märehtijä voi saada kyseisestä rehusta energiaa. Valkuaispitoisuus ilmaistaan yksiköllä OIV g ka/kg ja energia-arvot ilmaistaan megajouleina (MJ).
Tärkeintä lampaan ruokinnan ja rehustuksen suunnittelussa onkin tuotos –ja kasvuvaiheen huomioiminen, sillä lampaan valkuaisen –ja energian sekä kivennäisten ja hivenaineiden tarpeet vaihtelevat suuresti eri kasvu –ja tuotosvaiheissa. Näistä tarpeista löytyy yksityiskohtaisempaa tietoa kohdassa ”Lampaan ruokinta”.
Veden juontimäärään vaikuttavat monet tekijät, kuten rehun kuiva-ainepitoisuus, proteiini- ja suolapitoisuus, eläimen kuiva-aineen syönti, tuotantovaihe, maidontuotannon määrä, eläimen ikä ja paino sekä ympäristön lämpötila. Veden juonti lisääntyy tiineyden alusta tiineyden loppuun johtuen lisääntyneen aineenvaihdunnan aiheuttamasta lämmöntuotannon ja virtsanerityksen kasvusta.
Veden saanti yhdessä suolan kanssa mahdollistaa neste- ja suolatasapainon sääntelyn. Veden puute taas alentaa kuiva-aineen syöntiä, mikä vähentää energian saantia. Näin vedenpuute heikentää esimerkiksi uuhen maidontuotosta ja karitsan päiväkasvua.
Sisäruokinnassa käytettävien karkearehujen valinta määräytyy ensisijaisesti tilan rehuntuotantomahdollisuuksien perusteella. Laadultaan parhaimmat karkearehut säästetään tunnutettaville ja imettäville uuhille sekä karitsoille. Korsirehun laatu vaikuttaa väkirehuntarpeeseen. Tärkeimmät korsirehujen ruokinnallisen laadun mittarit ovat rehun D-arvo ja OIV sekä energiasisältö. Rehujen kivennäispitoisuus voi myös vaihdella paljon esimerkiksi apilapitoisuudesta johtuen.
Lampaiden sisäruokinnassa yleisimmin käytetty korsirehu on esikuivattu säi-lörehu. Säilörehujen ruokinnallinen ja säilönnällinen laatu vaihtelee paljon, mihin tule erityisesti kiinnittää huomiota. Säilönnällinen laatu kuvaa kuinka rehu on säilynyt ja onko siinä esimerkiksi hometta, ruokinnallinen laatu puolestaan rehun ravitsevuutta.
Lampaiden ruokintaan sopii melko kuiva säilörehu, kuiva-ainepitoisuuden tulisi olla noin 35 - 40 %. Aikainen säilörehu on edullisinta ja parasta ravintoa lampaille, koska se on hyvin valkuaispitoista ja ravintoarvot ovat korkeat, jolloin väkirehun kulutus pysyy alhaisena. Myös kuitupitoisuus on alhaisempi kuin myöhemmin tehdyllä, jolloin se rajoittaa vähemmän syöntiä. Kuitupitoinen rehu kun hidastaa rehun kiertoa ruoansulatuksessa ja kuluttaa enemmän energiaa.
Runsaalla nurmisäilörehulla tulee yleensä A- ja E-vitamiinien tarve tyydyte-tyksi, D-vitamiini lisätarvetta sen sijaan esiintyy, varsinkin niittotuoreella säilörehulla. Yhdessä kalsiumin ja fosforin kanssa D-vitamiini vaikuttaa luuston kehitykseen, säilörehun pH taas vaikuttaa kalsiumin ja magnesiumin hyväksikäyttöön; emäksisessä ympäristössä kivennäisten imeytyminen elimistöön vähenee.
Laadusta riippumatta ei säilörehukaan yksin riitä täyttämään lampaan tarpeita kaikissa tuotantovaiheessa ilman väkirehutäydennystä.
Kuivaheinä on lampaiden perinteinen karkearehu. Sen sulavuus ja ravintoarvot ovat säilörehua huonommat, mutta se riittää yksinomaisena rehuna tyydyttämään lampaiden ylläpitoravinnontarpeen. Kasvuun ja tuotantoon kuivaheinä ei pelkästään riitä. Karitsoita vierotettaessa on kuivaheinä hyvä apu emien maidontuotannon ehdyttämiseksi.
Oljen käyttöä rajoittaa sen täyttävyys ja alhainen valkuaispitoisuus, mutta säilörehuvaltaisessa ruokinnassa sillä voidaan korvata kuivaa heinää. Se soveltuu lähinnä joutilaiden lampaiden ruokintaan, ja heinän vaihtoehdoksi olki tulee silloin, jos heinäsato on jäänyt pieneksi tai on laadultaan huonoa.
Laidunruoho on lampaiden tärkein elatus- ja tuotantorehu, ja laidunkauden aikana tuotetaan iso osa lammastalouden päätuotteesta, karitsanlihasta. Laidunruokinnalla saadaan aikaan hyviä kasvuja, kun ollaan rohkeita laittamaan eläimet riittävän ajoissa laitumelle.
Hyvin samantyyppiset laidunnurmet kuin naudalle käyvät myös lampaalle, maittavuus on tärkeää, mutta myös tallauksen kestävyys tulee ottaa huomioon. Karitsoiden ja imettäville emoille laitumen olisi hyvä sisältää myös valkoapilaa, ihannepituus olisi n. 10 cm, ei korsiintunutta, mutta siihen on vaikea suomessa päästä. Maisemanhoitolaitumet soveltuvat parhaiten joutilaille.
Puhdas vesi ja kivennäiset ovat itsestäänselvyys kaikille lampaille laitumella, samoin nuolukivi. Puhdistusniiton tarve on syytä tarkistaa vaihdettaessa lohkoa.
Laiduntamisesta tarkemmin kohdassa NURMET JA LAIDUNTAMINEN.
Lampaiden täydennysrehuina käytetään lähinnä kotoista viljaa ja rypsitiivistettä, soija ja herne ovat myös hyviä valkuaislisiä. Lammasrehujen saatavuus on melko hyvää, mutta paljon käytetään myös nautojen rehuja. Nautojen rehuja käytettäessä on oltava tarkkana niiden kuparipitoisuudesta, sillä lammas on nautaa herkempi kuparille ja voi saada kuparimyrkytyksen. Suomenlammas ei ole aivan yhtä herkkä kuparille kuin esimerkiksi texel. Väkirehuja annetaan valkuaislisänä täydentämään korsirehua kasvu- ja tuotantokauden tarpeiden mukaan, ja niiden liiallista syöttämistä on syytä välttää sekä taloudellisten tappioiden että eläinten terveyden ja hyvinvoinnin takia.
Ohra on lähinnä energia lähde, joka sisältää raakavalkuaista 11-13 % kuiva-aineesta. Se on maittavinta jyvinä ja kasvattaa kauraa paremmin, tosin rasvoittumisen riskikin on kauraa suurempi.Joidenkin lähteiden mukaan ohra voi lisätä virtsakivien riskiä.
Kaura ei ehkä ole maittavuudelta aivan ohran luokkaa, mutta rasvoittaa vähemmän kuin ohra eikä sisällä virtsakivien riskiä. Raakavalkuaispitoisuus on samaa luokkaa ohran kanssa. Myös kaura syötetään kokonaisina jyvinä ohran tapaan.
Täysväkirehut ovat viljapohjaisia seoksia, jotka sellaisenaan riittävät korsire-hun lisäksi. Käytännössä niiden käyttö on melko vähäistä ja eniten käytetäänkin erilaisia rypsirouheita viljan lisäksi. Varsinaisia karitsoiden kasvatusrehuja markkinoilla ei ole, juomarehuja kylläkin löytyy. Kivennäiset ja nuolukivet ovat tärkein tuoteryhmä, ja niitä on syytä olla tarjolla vapaasti. Tuotantovaiheen mukaan niitä täydennetään tarvittaessa ruokintakalkilla.
Teollisista rehuista ja ravinteista ehdottomasti tärkein tuoteryhmä lampaiden terveyden ja hyvinvoinnin kannalta ovat erilaiset kivennäiset, hivenaineet ja vitamiinit sekä nuolukivet. Määrällisesti niiden menekki lammasta kohden on pieni, vain noin 15 – 25 g / lammas päivässä, ja niitä on syytä olla tarjolla vapaasti. Perinteisten kivennäis -ja hivenainevalmisteiden rinnalle on lampaillekin tullut naudoilta tuttuja bolus -tuotteita, joilla voidaan kerta-annostuksella varmistaa oikea kivennäistasapaino hiukan pidemmäksi aikaa. Boluksien kohdalla on kuitenkin syytä muistaa, etteivät ne ainoana kivennäis -ja hivenainelähteenä riitä lampaan kivennäis -ja hivenainetarpeeksi, ja tuotantovaiheen mukaan kaikkia kivennäis -ja hivenainetuotteita täydennetään tarvittaessa suolalla ja ruokintakalkilla.
Pääosa luuston kuiva-aineesta muodostuu fosforista ja kalsiumista, joista jälkimmäistä tarvitaan myös runsaasti maidonmuodostukseen. Paitsi niiden määrä, on tärkeä myös näiden kivennäisten keskinäinen suhde, joka vaihte-lee kasvu –ja tuotantokauden mukaan. Liian suuri fosforin osuus aiheuttaa virtsakiviä, ja liika kalsium huonontaa fosforin ja monien muiden hivenaineiden hyväksikäyttöä.
Kalsiumin puute aiheuttaa ruokahaluttomuutta tai epänormaalia ruokahalua, luuston ja kasvun heikkenemistä. Toisaalta sen liikasaanti heikentää magnesiumin imeytymistä. D-vitamiinin puute haittaa kalsiumin hyväksikäyttöä rehuista, ja täysikasvuisella lampaalla kalsiumin hyväksikäyttö heikkenee.
Heinässä ja säilörehussa on kalsiumia lampaalle riittävästi, ja väkirehuissa, kuten viljassa, on fosforia runsaasti, niinpä korkealla väkirehupitoisuudella kalsiumin tarve kasvaa.
Magnesium liittyy läheisesti kalsiumin ja fosforin aineenvaihduntaan. Sen puutos aiheuttaa laidunhalvausta ja ilmenee erityisesti imettävillä, laiduntavilla uuhilla. Nurmen korkea kaliumpitoisuus ja hajoavan valkuaisen määrä pötsissä heikentävät magnesiumin imeytymistä, ja pari viikkoa ennen laiduntamista aloitettu magnesiumkivennäisen syöttö ehkäisee laidunhalvauksen syntyä. Liika magnesiumin saanti aiheuttaa lähinnä ripulia.
Kalium on välttämätöntä kasvulle, hiilihydraattien aineenvaihdunnalle sekä lihasten ja hermojen toiminnalle. Sen puutos on harvinaista, lähinnä voimakkaalla väkirehuruokinnalla, jossa karkearehua on rajoitetusti saatavilla voi puutosta esiintyä. Sen sijaan runsaalla naattiruokinnalla voi kaliumia tulla jopa liikaa, mikä ilmenee mm. ripulina.
Natriumin eli suolan tarve lampailla vaihtelee, ja perusrehuissa natriumia esiintyy niukasti lampaiden tarpeisiin nähden. Natriumia on oltava vapaasti tarjolla tai sitä on lisättävä rehuannokseen, karkea merisuola on parempi vaihtoehto kuin nuolukivi. Kun raikasta vettä on vapaasti saatavilla, säätelee lammas natriumin saannin itse. Natriumin puutos näkyy mm. epänormaalina ruokahaluna.
Lampaiden hivenaineiden tarpeesta on vaikea esittää täsmällisiä lukuja. Kun kivennäiset annetaan teollisina seoksina, saavat lampaat niistä tarvitsemansa hivenaineetkin. Yhteistä monille hivenaineille on se, että niiden tasapaino häiriintyy korkean väkirehuruokinnan vaiheessa.
Jos hivenaineista on pulaa, näkyy se tyypillisimmin ensin villassa ja sen laadussa, paitsi jodin puute, joka uuhilla saattaa pienentää karitsoiden kokoa ja lisätä niiden kuolleisuutta, sekä ihmisten tapaan heikentää kilpirauhasen toimintaa ja aiheuttaa struumaa. Runsas rypsin käyttö lisää jodin tarvetta.
Merkittävimpänä hivenaineina esiin nousevat koboltti, jota pötsimikrobit tarvitsevat B 12 -vitamiinin muodostamiseen, sekä seleeni ja kupari. Myös rikistä voi joskus olla pulaa, mutta rikin puute on ensisijaisesti rikkipitoisten aminohappojen puutetta, ja niitä lampaat saavat rypsistä. Rikin lisäämisen sijaan voi olla järkevämpää tarjota lampaille valkuaistäydennystä.
Suomen maaperässä on huonosti seleeniä ja sen pitoisuus pelloilta korjatussa sadossa on lähes nolla ilman lannoitteisiin lisättyä seleeniä. Seleenin puutos aiheuttaa syömättömyyttä ja kasvunheikkenemistä, yhdessä E-vitamiini puutteen kanssa se aiheuttaa lihasrappeumaa eli karitsahalvausta. Myös hedelmällisyyshäiriöitä ja jälkeisten jäämistä, alentunutta vastustuskykyä, villan laadun huononemista, utaretulehduksia ja heikkoa karitsointia voi esiintyä seleenin puutteesta. (Kallio 2012)
Seleenin turvamarginaali on pieni ja pelättäessä seleeninpuutosta voidaan epähuomiossa aiheuttaa seleenimyrkytys eläimille. Kymmenkertaisilla se-leeniannoksilla voidaan aiheuttaa myrkytysoireita, mm. epämuodostuneet, halkeilevat sorkat, villan huono laatu ja karvattomat alueet.
Seleenintarve lampailla on 0,1-0,3 mg/kg ka rehua/vrk. Voimakas kasvu, sai-rastuminen ja E-vitamiinin saanti vaikuttavat seleenin tarpeeseen. Niukka E-vitamiini saanti esim. kuivaheinävaltaisella ravinnolla lisää seleenin tarvetta, samoin rehevä kevätlaidun, äpäre tai propionihapolla säilötty rehu, jolloin seleeniä kuluu runsaasti.
Tärkein seleenin lähde tavanomaisessa tuotannossa on seleenilannoitetulta pellolta korjattu rehu. Kaupallisissa kivennäisissä ja lisissä on seleeniä sekä kokonaan että osittain epäorgaanisessa muodossa tai seleenihiivana. Näiden imeytymisessä on eroja ja pakkauksissa suositeltuja annoksia kannattaa noudattaa.
Kupari on lampaalle tarpeellinen hivenaine, ja välttämätön mm. villan muodostamiselle. Eri lammasrotujen väliset erot kuparin sietämisessä ovat kui-tenkin isot, ja kuparimyrkytyksen pelossa varotaan helposti liikasaantia jopa niin paljon, että seurauksena voi olla kuparinpuutos.
Kuparinpuutos ilmenee lampaalla huonontuneena, teräksenomaisena villana, anemiana, jalattomuutena ja notkoselkänä ja lopulta takaosan osittaisena halvaantumisena. Kuparin ja koboltin puute yhdessä aiheuttavat silmien vuotamista, ihottumaa, aurinkoallergiaa ja rupia korvissa.
Kuparimyrkytykselle voivat altistua esim. texcel –rodun edustajat, tai kantavat uuhet tiineyden loppupuolella, jolloin väkirehuruokinta on voimakkaampaa. Jos tähän vielä yhdistyy ruokintakalkki, voi oireina olla limakalvojen keltaisuus, verta ulosteessa ja virtsassa ja anemia. Sairastunutta on vaikea pelastaa. Jos rehun molybdeenipitoisuus on alhainen samaan aikaan kun kuparipitoisuus on korkea, voi 10-20 mg kuparin ka/kg riittää lampaan kuparimyrkytykseen.
Lampaiden omissa teollisuusrehuissa kuparimyrkytyksen riskiä ei ole, mutta jos käytetään muiden eläimien, kuten nautojen rehuja tai kivennäisiä, on niiden kuparisisältöön kiinnitettävä erityistä huomiota. Suomenlampaan kuparintarve on n. 9 mg/rehun ka kg:ssa, Texel puolestaan kestää korkeintaan 6 mg/rehun ka kg.
Lampailla, kuten kaikilla märehtijöillä, tuottavat pötsimikrobit kaikki eläimen tarvitsemat vesiliukoiset K- ja B-vitamiinit. Lähinnä alle 2 kk ikäisillä karitsoilla voi tulla pulaa B-vitamiinista, mutta jos ne syövät hyvin väkirehua ja saavat viljaa, jossa on B-vitamiinia, ei lisälle ole tarvetta. Lähinnä rasvaliukoisista A-, D- ja E-vitamiinien saannista on huolehdittava, etenkin kevättalvella.
A-vitamiini puutetta voi esiintyä varsinkin kuivaheinäruokinnalla, ja se on erityisen tärkeä aineenvaihdunnalle. Puutos aiheuttaa ruokahaluttomuutta, laihtumista ja karkeaa, kiillotonta karvaa.
D-vitamiini muodostuu auringonvalossa ja ulkolaitumella ja auringossa sen puutetta ei esiinny, samoin heinässä sitä on riittävästi lampaalle, mutta säilörehussa ei. D-vitamiini on tärkeää luutumisen kannalta ja sen puutos aiheut-taa nuorilla eläimillä riisitaudin Yliannostus puolestaan johtaa elimien kalkkeutumiseen.
E-vitamiini on erityisesti vastasyntyneelle karitsalle ja tiineyden loppupuolella olevalle uuhelle tärkeää. Nopean kasvun ajat ovat kriittisiä ja puute aiheuttaa lihasrappeumaa. Leikkuupuidun viljan E-vitamiinin teho on heikko ensimmäiset 2-3 viikkoa, ja jauhetusta viljasta se tuhoutuu nopeasti.
Lampaan ruokinta perustuu ensisijaisesti sen tuotantovaiheen mukaiseen ravinnontarpeeseen, siis ikään, tuotantotarkoitukseen ja uuhella vuosikierron vaiheeseen. Myös olosuhteet, lampolan lämpötila tai ovatko lampaat ulkona, vaikuttavat ravinnontarpeeseen. Eri rotujenkin välillä on eroja rehujen hyväksikäytössä, johon on syytä perehtyä. Esimerkiksi texel ja suomenlammas ovat ääripäitä rehun hyväksikäytössä eikä niitä voi ruokkia samalla tavalla. Isossa lampolassa oikein mitoitettu ruokinta on tärkeä kannattavuustekijä, mutta siihen kannattaa suhtautua vakavasti pienemmässäkin katraassa. Yliruokinta on kallista ja aiheuttaa ruoansulatusongelmia ja synnytysvaikeuksia. Jatkuva aliruokinta aiheuttaa varsinkin tiineillä ja imettävillä uuhilla aineenvaihduntasairauksia, mahoutta ja vähentää syntyvien karitsoiden määrää. Karitsoilla se huonontaa kasvua ja pidentää kasvukautta.
Lammas tarvitsee energiaa, valkuaista ja muita ravintoaineita kasvuun, jälkeläisten tekoon ja tuottamiseen. Näitä se saa pääosin heinästä sen eri muodoissa, mutta eri kausina esimerkiksi uuhen valkuaistarve on suurempi ja silloin on tarpeen antaa lisäravinteita.
Ruokinnassa rehun laatu on tärkeää. Vaikka lampaan ja lehmän ruoansula-tusjärjestelmät ovat hyvinkin samanlaiset, on lammas lehmää vaateliaampi ruokittava, sillä sen pötsi on huomattavasti pienempi kuin lehmällä, jolloin erityisesti rehun sulavuuteen on kiinnitettävä huomiota. Rehun maittavuus on myös tärkeää, varsinkin niinä aikoina kun lammas tarvitsee paljon energiaa. Tarkempaa tietoa lampaiden rehutaulukoista ja ruokintasuosituksista löytyy MTT:n selvityksistä kuten http://www.mtt.fi/mtts/pdf/mtts106.pdf. Hyvälaatuinen rehu ei myöskään ole homeessa eikä siinä ole liikaa kasviestrogeenejä.
Hyvä ja tuottava lammas saa alkunsa hyvästä karitsan ruokinnasta. Syntymästä kuuteen viikkoon karitsa on täysin riippuvainen maidosta. Vasta kahdeksan viikkoisena karitsa on kehittynyt märehtijäksi edellyttäen, että sitä on ruokittu oikein, ja pystyy tulemaan toimeen karkearehulla. Karitsan ruokinnan voimakkuudella ennen vieroitusta on vaikutusta jopa uuhikaritsan myöhempään tuotantoon.
Energiaa karitsa tarvitsee sekä ylläpitoon että kasvuun. Kasvukiloa kohti energian tarve lisääntyy elopainon ja iän myötä. Energian puute on yleisin karitsan kasvua rajoittava tekijä. Rehun täyttävyys voi rajoittaa syöntiä ennen ravintotarpeen tyydyttymistä.
Valkuaista karitsa tarvitsee ylläpidon ja kasvun lisäksi villan tuotantoon. Siitokseen jätettävillä karitsoilla voidaan käyttää vähemmän valkuaista sisältävää rehua kuin teuraskaritsoilla. Uuhikaritsat tarvitsevat kasvuun valkuaista pässikaritsoja vähemmän, toisaalta valkuaisen puutos hidastaa kasvua ja sukukypsyyden kehittymistä. Yliruokinta aiheuttaa ripulia ja ruoansulatushäiriöitä.
Ensimmäisen kolmen viikon ajan karitsa on täysin riippuvainen ternimaidosta, jota sen tulisi saada mahdollisimman pian syntymän jälkeen, kuitenkin viimeistään kahden tunnin sisällä. Ternimaidon sisältämät kaikki karitsan tarvitsemat vasta-aineet imeytyvät parhaiten heti syntymän jälkeen. Jo vuorokauden kuluttua vasta-aineet eivät enää imeydy ja ilman ternimaitoa karitsa on täysin vastustuskyvytön. Lisäksi jos karitsa ei saa ternimaitoa heti syntymänsä jälkeen, sen verensokeri laskee aiheuttaen alilämpöisyyttä ja jopa kuoleman, siksi ternimaidon saanti on pienelle karitsalle erittäin tärkeää.
Karitsan ternimaidon saanti on turvattava siinäkin tapauksessa, että karitsa ei saa sitä emältään. Näitä tilanteita varten tulisi pakastimessa olla aina pieni määrä ternimaitoa lämmitettäväksi ja tutilla juotettavaksi. Mahdollisuuksien mukaan voi ternimaitoa lypsää myös toiselta samaan aikaan poikineelta uuhelta ja juottaa se karitsalle tuttipullosta. Hätätapauksessa myös vuohen tai lehmän ternimaito käy.
Jos uuhelta ei tule maitoa, se kuolee tai karitsoita on paljon eikä emän maito riitä, tai uuhen maito käytetään juuston valmistukseen, voidaan karitsat siirtää kokonaan keinoruokintaan. Normaalisti emon ternimaitoa saaneet karitsat voidaan vieroittaa kahden vuorokauden kuluttua uuhesta, mutta jos vieroitus tapahtuu myöhemmin, vaikeutuu keinoruokinta koska karitsa on jo ehtinyt leimautua emään. Myös imemisrefleksi on voimakkain nuorilla karitsoilla, joka helpottaa juoton opettamista. Opetusta voi helpottaa siirtämällä karitsat lähelle jo juomaan oppineita karitsoita. Joissakin tapauksissa riittää, että karitsat saavat lyhyen ajan lisäjuomaa kerran päivässä ja lopun maidon emältään.
Keinoruokinnassa paras vaihtoehto on lampaiden oma juomarehu, jota löytyy hyvin varustetuista maatalouskaupoista. Annostelussa tulee noudattaa pakkauksen ohjeita ja lämpötilan suhteen on oltava tarkka. Lämpömittarin käyttö on suositeltavaa. Juotto tulee aina tapahtua tutista, pienillä karitsoilla tuttipullosta ja jo hieman isommilla voidaan käyttää tuttiämpäriä, jossa on karitsalle käyvät tutit.
Keinoruokinnan alkuvaiheessa 3 -5 ensimmäisenä päivänä karitsat ruokitaan joka kuudes tunti. Tämän jälkeen juottokertoja harvennetaan vähitellen 2-3 kertaan vuorokaudessa. Koska keinoruokinta on sekä työlästä että kallista, on keinoruokittujen karitsoiden määrä hyvä pyrkiä pitämään mahdollisemman pienenä.
Viimeistään viikon ikäisestä, yleensä siinä vaiheessa kun karitsoineet uuhet siirretään karitsointikarsinasta yhteiskarsinaan, varataan karitsoille ns. karit-sakamari/karitsabaari, jonne uuhet eivät pääse. Sinne varataan vapaasti tar-jolle hyvälaatuista korsirehua, puhdasta vettä ja väkirehua, kivennäisiä ja suolakivi. Rehut ja vesi vaihdetaan puhtaisiin kahdesti päivässä, ja karitsabaarissa tulee olla riittävästi tilaa kaikille karitsoille. Karitsa alkaa pikkuhiljaa maidon ohella syödä karkearehuja ja sen mahojen suhde muuttuu ja kehittyy samaan tahtiin syömisen lisääntymisen kanssa yksimahaisesta märehtijäksi.
Karitsoille ei ole olemassa omaa lampaiden kasvatusrehua, vaan niillä käyte-tään joko lampaiden rehuja tai nautojen rehuja viljan lisäksi. Kasvatusrehuksi käy joko täysrehu, kuten MullinHerkku tai rypsirouhe ja vilja, joka annetaan kokonaisina jyvinä. Väkirehun valkuaispitoisuutena pidetään alkuun 18 %, josta sitä asteittain alennetaan karitsan vanhetessa. Pelkällä viljaruokinnalla karitsat eivät saa riittävästi energiaa ja valkuaista. Raikkaan veden puute vähentää rehun syöntiä ja alentaa kasvua.
Vieroitus emästä voi tapahtua, kun karitsa painaa noin 15 kg ja syö noin 200 -300 g kuivaa rehua päivässä, yleensä noin kahdeksan viikon iässä. Alle kuuden viikon ikäistä karitsaa ei ole syytä vieroittaa, tai ainakin se tarvitsee vielä lisäksi juomarehua, ettei sen kasvu hidastu.
Ennen karitsoiden rehustuksen suunnittelua on tiedettävä niiden käyttötarkoitus ja tilan tavoitteet sekä tilalla käytettävissä olevien rehujen määrä, laatu ja täydennystarve. Kasvavien karitsoiden ruokinta ja rehustus vaikuttavat tilan taloudelliseen tulokseen merkittävästi.
Siitokseen tarkoitetut uuhikaritsat kannattaa ottaa vieroituksen jälkeen omaan ryhmään, koska näiden kasvutavoite 100-200 g/pv on selvästi pienempi kuin teuraaksi menevien 300-500 g /pv. Liian voimakas väkirehuruokinta heikentää niiden utareen kasvua ja alentaa tulevaa maidontuotantokykyä.
Voimaperäisessä teuraskaritsoiden kasvatuksessa annetaan väkirehua va-paasti niin, että sen osuus on jopa 80 % rehuannoksesta eli noin 1,2 kg/pv vieroituksesta teurastukseen sisäruokinnassa. Siitoskaritsan maksimiannos sisäruokinnassa jää noin 0,5 kg/pv tasolle. Toisaalta hyvällä laitumella, esimerkiksi apilapitoisella, karitsat eivät tarvitse lisäväkirehua juuri lainkaan. Kuitenkin karitsoidenkin kasvatuksessa on muistettava, että lammas on märehtijä ja korren syöjä.
Kasvavien karitsoiden kivennäisen on hyvä olla kalkkipitoista, Ca:P 2:1-2,5:1. Sopiva seos saadaan sekoittamalla lammaskivennäiseen ruokintakalkkia kolmasosa tai puolet kivennäisen määrästä. Voimakkaalla viljaruokinnalla kalkin tarve on suurempi kuin karkearehuvaltaisella dietillä, Ca:P 3:1.
Uuhen ruokinta ja ravinnontarve jakautuu sen tuotantovaiheiden mukaan, ja normaalissa karitsointisysteemissä on uuhi joutilaana 3-4 kuukautta vuodes-sa. Isommissa lampoloissa astutettujen uuhien tiineyden ja sikiöiden määrän ultraäänellä tutkiminen voi osoittautua kannattavaksi oikean ruokinnan muo-dossa.
Joutilasaikaan eli karitsan vieroituksen jälkeen sekä tiineyden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana uuhen ravinnontarve on sama kuin ylläpitoravinnontarve. Ravinnontarve on silloin alhaisimmillaan ja sen riittää tyydyttämään 5-7 kg säilörehua tai 1,7 kg kuivaa heinää. Esimerkiksi 60-kiloinen uuhi tarvitsee ylläpitoon muuntokelpoista energiaa (ME) 8,5 MJ päivässä, OIV:tä 57 g ja srv:tä 63 g päivässä. Merisuolaa ja kivennäistä on oltava tarjolla.
Hyväkuntoinen uuhi pysyy terveenä tiineyden ajan, tulee kiimaan paremmin kuin huonokuntoinen uuhi ja sen irtoavien munasolujen määrä on runsaampi. Mahdollinen kunnostusruokinta tehdään hyvissä ajoin, 6 viikkoa ennen astutuskautta. Itse astutuskaudella muutoksia tulee välttää. Kunnostusruokinta tehdään uuhien kuntoluokituksen perusteella, eli tunnustelemalla ristiselästä uuhen rasvapitoisuutta.
Kuntoluokituksessa havaitut lihavat uuhet tulee laihduttaa ja laihat kunnostaa. Lihaville ei anneta väkirehua, vaihdetaan mahdollisesti huonommalle laitumelle tai annetaan enemmän kuivaa heinää säilörehun ohessa eikä lainkaan väkirehua, ainoastaan kivennäisiä ja mahdollinen vitamiini-seleenilisä. Laihtuneet uuhet, jotka tarvitsevat kuntoutusta, siirretään paremmalle laitumelle tai annetaan parempaa säilörehua, sekä hieman viljaa ja mahdollisesti hieman valkuaislisää. Ruokinnan muutokset tulee tehdä hitaasti, asteittain pötsihäiriöiden välttämiseksi.
Kun uuhi on kuntoutettu hyvissä ajoin ennen astutusta sopivaan kuntoluokkaan, aloitetaan varsinainen astutuskauden kiihotusruokinta 2-3 viikkoa ennen astutusta ja jatketaan pari viikkoa astutuksen jälkeen. Hyväkuntoinen uuhi tulee paremmin kiimaan ja lisäruokinnan jatkaminen astutuksen jälkeen takaa hedelmöittyneen munasolun kehityksen. Astutuskauden lisärehuksi sopii joko ohra tai kaura, ja riippuen käytettävästä karkearehusta sitä annetaan noin 200 - 400 g/päivä.
Tiineyden kolme ensimmäistä kuukautta sujuvat ylläpitoruokinnalla. Aikuisen uuhen elopaino ei kuitenkaan saa laskea ensimmäisen tiineyskuukauden aikana 3-4 % enempää. Tulevien karitsoiden elinvoimaisuuden ja kasvun kannalta on tärkeää, että uuhi pysyy hyvässä kunnossa koko tiineyden ajan, ja että sikiöille kehittyvät hyvät istukat ja että ne saavat riittävästi ravintoa emältä. Huonokuntoisille tai ensi kertaa poikiville voikin olla tarpeen antaa tällöin hieman väkirehua, ensikoille jopa 300 g/pv ja heikompikuntoisille 100-200 g/pv, samoin jos kuivaheinä on ainoa korsirehu eikä säilörehua ole tarjolla.
Uuhen valmistautuminen maidontuotantoon alkaa jo viikkoja ennen karitsointia, ja energian ja valkuaisen tarve lisääntyy huomattavasti kahdeksan viimeisen tiineysviikon aikana, ja varsinkin kahden viimeisen viikon aikana. Tunnutusajan ruokinnan onnistumiseksi uuhet on syytä kuntoluokittaa, noin 60-90 päivää ennen oletettua karitsointia, joka on myös hyvä ajankohta tarkistaa uuhien tiineydet ja sikiöiden määrä, ja jakaa ne sikiömäärien ja kunnon mukaisiin ruokintaryhmiin. Tämän ajan ruokinta vaikuttaa merkittävästi karitsoiden syntymäpainoihin ja elinvoimaan, utareen kehitykseen, ternimaidon tuottoon ja äidinvaistojen kehitykseen. Isommissa katraissa oikein kohdennetulla ruokinnalla on myös iso taloudellinen merkitys.
Lopputiineen ja imettävän uuhen rehujen tulee olla korkealuokkaisia ja olen-naista on riittävän valkuaisen saanti. Väkirehun valkuaisvaatimus riippuu käytettävästä karkearehusta. Jos karkearehuna on säilörehu, käy ohra väkirehuksi. Kuivaheinällä on ohraa syytä täydentää teollisella valkuaisrehulla. Lisäravinteiden saannista tulee huolehtia, kivennäisistä, hivenaineista ja vitamiineista. Erityisesti E-vitamiinin, jodin ja seleenin saanti on turvattava. Käytännössä on havaittu, että sokerilisä pitää yllä pötsin tasapainoa, jolloin uuhen ruokahalu säilyy hyvänä. Samalla se auttaa ehkäisemään ketoosia. Sokerilisäksi käy melassileike tai esimerkiksi lantut.
Liian voimakas tunnutusruokinta voi aiheuttaa emättimen esiin luiskahtamista, syömättömyyttä ja poikimavaikeuksia. Puutteellisesta ruokinnasta voi taas seurata asetonitauti eli raskausmyrkytys. Varovaisella tunnutuksella vältetään liian isot, yli 7 kg syntymäpainot ja niistä aiheutuvat karitsointiongelmat. Tavoitteena on, että suomenlammaskaritsat syntyvät noin 3-4,5 kg ja tuontirotujen karitsat 4,5 - 6,5 kg painavina. Uuhen tavoitekuntoluokka tiineyden lopulla on 2-3.
Eri rotujen tunnutusruokinnassa on eroja, jotka tulee huomioida ongelmien välttämiseksi. Suomenlampailla tunnutusruokinta aloitetaan noin 2 kk ennen oletettua karitsointia ja ns. tuontiroduilla, kuten Texelillä, noin 2 viikkoa ennen oletettua karitsointia, Dorset tunnutetaan vasta karitsoinnin jälkeen.
Tuontirotujen tunnutus tapahtuu varovasti, esimerkiksi varaamalla erityisen hyvä säilörehu tiineyden loppuun ja karitsoinnin jälkeen. Kuitenkaan jos säilörehua ei ole, vaan kuiva heinä on ainoa korsirehu, tarvitsevat nekin hieman väkirehua ja sokerilisän, esimerkiksi melassileikettä 50 g/päivä/uuhi.
Suomenlammas tarvitsee voimakkaamman tunnutuksen, pelkkä säilörehu ei sille riitä. 2 kk ennen karitsointia 0,1-0,3 kg/pv väkirehua ja 1 kk ennen karit-sointia 0,3 -0,4 kg/pv, ja 2 viikkoa ennen karitsointia aloitetaan sokerilisän anto, 50 – 100 g/päivä/uuhi.
Karitsoinnin jälkeinen aika on tärkein aika uuhen ruokinnassa, ja sen ruokinta vaikuttaa maidontuotannon kautta karitsoiden kasvuun ja utareterveyteen. Uuhi tuottaa maitoa keskimäärin 1-3 kg päivässä riippuen siitä, montako karitsaa sillä on. Lampaan maito sisältää rasvaa ja valkuaista lehmän maitoa enemmän, ja ruokinnan valkuaisvajaus vähentää myös maidon valkuaispitoisuutta. Toisaalta liian voimakas väkirehuruokinta alentaa rasvapitoisuutta. Ruokinnan helpottamiseksi kannattaa jakaa uuhet ryhmiin sen mukaan, montako karitsaa niillä on.
Riittävästä ruokinnasta huolimatta on tavallista, että uuhen paino alenee 4-6 ensimmäisen maidontuotantoviikon jälkeen. Ruokinnan riittävyyttä voi tarkkailla sekä kuntoluokittamalla uuhia että tarkkailemalla karitsoiden käyttäytymistä.
Ensimmäisen maidontuotantoviikon aikana uuhien kuiva-aineen syönti on 20 -40 % suurempi kuin viimeisen tiineysviikon aikana. Väkirehuseosta annetaan 300- 500 g päivässä imetettävää karitsaa kohti, ja se nostetaan tähän määrään vähitellen (lisäys 50-100 g päivässä). 4- ja 5-karitsoiden kohdalla määrä jää pienemmäksi. Imetyskausi kestää noin kaksi kuukautta ja sen loppupuolella väkirehumäärää pienennetään. Tarvittavien kivennäisten, erityisesti kalsiumin, saannista on huolehdittava, samoin vitamiinien ja hivenaineiden.
Uuhien riittävään vedensaantiin on kiinnitettävä huomiota, sillä sen määrä ja laatu voivat rajoittaa maidon määrää ja karitsoiden kasvua. Raikasta vettä tulee olla tarjolla jatkuvasti. Karitsointikarsinoissakin on vesi vaihdettava ämpäreihin kahdesti päivässä. Kulutus voi olla uuhta kohti kymmenen litraa ja ylikin päivässä, varsinkin kuivaheinäruokinnalla.
Kahden kuukauden imetysjakson jälkeen on järkevää vierottaa karitsat. Emät ehdytetään maidosta heinä-olkiruokinnalla ja väkirehut tiputetaan vähitellen pois ennen kuin karitsoita otetaan erilleen. Maidon ehdyttyä uuhet pärjäävät ylläpitoruokinnalla ennen seuraavaa asutusta ja sen vaatimaa kunnostusruokintaa.
Vieroituksen aikana on syytä pitää huoli uuhien utareterveydestä, ettei aiheuteta utaretulehdusta ottamalla karitsoita erilleen liian isosta maidosta. Erilleen ottamisen jälkeen on karitsat syytä päästää välillä tyhjentämään utareet, ensin kerran päivässä, myöhemmin joka toinen päivä ja kahden päivän välein jne, kunnes maidon tulo on ehtynyt riittävästi.
Pässin ravinnontarve on suurempi kuin uuhella. Normaalioloissa se ei tarvitse välttämättä väkirehua, mutta astutuskaudella 100 g päiväannos on tarpeen, sillä hyväkuntoinen pässi jaksaa astua paremmin kuin huonossa kunnossa oleva. Myös pässin kunto on syytä arvioida ennen astutuskautta, varsinkin jos se on ollut heikolla laitumella, ja kunnostaa se tulevaan koitokseen hyvissä ajoin.
Astutuskaudella pässien kuntoa ja syömistä on syytä tarkkailla, sillä innok-kaasti laumaansa hoiteleva pässi saattaa unohtaa syödä työn touhussa ja näin päätyä heikkoonkin kuntoon, varsinkin suomenlammaspässeillä on taipumusta tällaiseen. Jotta niin ei kävisi, kannattaa pässi ottaa tarvittaessa eri karsinaan syömään väkirehulisä. Pässeillä on oltava tarjolla jatkuvasti heinää ja hyvälaatuista vettä, nuolukivi ja kivennäisiä. Myös kuusenoksat voivat olla hyvä lisä pässikatraalle, sillä ne syövät niitä mielellään ja toisaalta kalutessaan runkoa ne nahistelevat vähemmän keskenään.
Lampaan hoitoon liittyy jo aiemmin käsiteltyjen lisäksi monia muitakin toimenpiteitä. Lampaan vuosikierrossa on monia eri vaiheita astutuksesta vieroitukseen ja eläinten eläinrekisterin tietojen on oltava ajan tasalla, sen sorkat on tarkastettava ja hoidettava ja lampaat kerittävä.
Lammas on laumaeläin ja ollakseen rauhallinen se tarvitsee laumantunteen. Lammasta ei saa pitää kytkettynä tai yksin niin, ettei toisia lampaita ole näköetäisyydellä, ja vasta viisi lammasta muodostaa lauman, toisaalta ryhmässä ei tulisi olla enempää kuin 50 lammasta.
Yksinäinen lammas stressaantuu, paitsi poikimistilanteessa, jolloin lammas mielellään hakeutuu rauhaan, kuitenkin oman lauman lähelle. Laiduntaessa lammas haluaa nähdä muita lauman jäseniä, sillä määrä tuo sille turvaa. Jos lammas jää laumasta yksin tai erilleen, on sillä jokin hätä. Lammas tuntee perhekuntansa ja kaverinsa, eri rotuja sisältävässä laumassa myös omat rotukaverinsa.
Saaliseläimenä lammas mieluummin pakenee kuin taistelee, ja vaikuttamalla lampaan pakopiirin reunamiin voi vaikuttaa lammaslauman tasapainopisteeseen. Lampaat pelkäävät kaikkea uutta, ja niille tulee antaa aikaa tutustua uusiin asioihin ja tilanteisiin, ja tutustumisista kannattaa tehdä miellyttäviä kokemuksia lampaan muistiin.
Vaikka lampaalla on heikko syvyysnäkö, ja suoraan takana jopa sokea piste, näkee lammas eteenpäin hyvin, jopa 320 – 340 astetta. Lampaat eivät kulje kohti umpikujaa, vaan edessä on näyttävä poispääsy, valoa, mahdollisesti toisia lampaita tai kaareva kulku, jolloin luulevat pääsevänsä takaisin.
Lammasta kannattaa käsitellä aina ryhmänä pyrkien hyödyntämään sen lajinomaista käyttäytymistä, kuten laumavaistoa. Lammaslaumassa on aina samat yksilöt lauman johdossa tai perällä, ja kannattaa kouluttaa johtajalampaita seuramaan itseään. Lammas muistaa kokemukset, joten niistä kannattaa tehdä miellyttäviä toimien sujuvuuden kannalta. Lammas oppii toimintoja ja reittejä, ja vanhoja uuhia kannattaakin käyttää johtajina. Myös lampaan kykyä tuntea ihmiset kannattaa hyödyntää lampaiden käsittelyssä.
Kun muistaa lampaiden käsittelyssä, että ne käyttäytyvät tietyn kaavan mukaisesti, ja hyödyntää sen rakenteissa ja käsittelyssä, sujuu kaikki helpommin. Sekä oma että lampaiden stressi vähenee, lampaat ovat rauhallisempia ja terveempiä eikä ruhoon tule vaurioita. Omia toimia lammaslaumassa ja niiden erilaista vaikutusta lammaslaumaan kannattaa miettiä ja harjoitella työn mielekkyyden paranemiseksi ja työtapaturmien vähenemiseksi, jolloin työ tehostuu ja tuotavuus paranee. Koira on loistava apu ja helpotus lampaiden käsittelyssä edellyttäen, että koira on oikein koulutettu ja soveltuu tehtävään.
Lampaan käsittelyn muistilista 1. Mieti ensin ja tee valmistelut 2. Reitti selvä ja varmistettu 3. Vältä liukkaita pintoja, valojen ja varjojen luomia kontrasteja, pinnan vaihdoksia, umpikujan tunnetta, liian jyrkkiä mutkia sekä nurkkia 4. Suunnittele lampolan toiminnot etukäteen, miten siirrät, lajittelet lampaita jne 5. Anna lampaille aikaa, rauhallisesti sujuu nopeammin kuin moneen kertaan sössimällä 6. Lampaat rakastavat rutiineja, tee asiat aina samalla tavalla 7. Kun lauma tulee portille, älä painosta, hengähdä ja anna lauman katsoa, että reitti on turvallinen, tarpeeksi leveä portit auki 8. Lauma kulkee mieluiten tasaista tai lievästi nousevaa pintaa 9. Hyödynnä seinät ja muut luontaiset rakenteet 10. Tee kulkureiteistä kapeita, liian leveässä eivät etene 11. Pidä taitamattomat apujoukot poissa, käytä mieluummin aitoja, usein nä-köeste riittää 12. Muista, että tämä kerta vaikuttaa tulevaan käsittelyyn, lampaat muistavat. (Heltelä Sari, 2014)
Normaalissa vuosikierrossa, joka on lampaalle luontaisin, uuhi karitsoi kerran vuodessa, astutukset tapahtuvat syksyllä ja karitsointi keväällä. Se perustuu laitumien runsaaseen käyttöön, ja karitsat laitetaan teuraaksi suoraan laitumelta.
Ammattimaisessa lammastuotannossa pyritään usein ympärivuotiseen karitsointiin, jolloin karitsointi tapahtuu vähintään kolme kertaa kahdessa vuodessa, ympärivuotisesti. Pässin katraaseen laiton ja pois ottamisen kanssa on tällöin oltava tarkka. Imetysaika on ympärivuotisessa karitsoinnissa 2 kuukautta ja karitsoiden kasvatus teuraaksi perustuu voimakkaaseen ruokintaan, pääsääntöisesti sisäruokinnassa.
Luonnonvaraisena lampaalla on siitoskausi syksyllä, vaikka tässäkin on rotujen välisiä eroja, esimerkiksi suomenlammas uuhi tulee helposti kiimaan myös muina vuodenaikoina. Toinen kiima-aika karitsoiden vieroituksen jälkeen, 40-60 vuorokauden kuluttua vieroituksesta.
Uuhikaritsalla on ensimmäiset kiimat 5-6 kuukauden iässä, mutta karitsoita ei ole syytä astuttaa liian pieninä, vaan vasta 7-8 kuukauden iässä ja kokoa olisi syytä olla ainakin 35 kg. Kiima kestää vain 1-2 vuorokautta, noin 30-36 tuntia. Munasolu irtoaa 18-30 tuntia kiiman alusta. Kiimojen väli on 14-19 vuorokautta, keskimäärin noin 17 vuorokautta.
Kiiman oireita ovat uuhen mahdollinen rauhattomuus ja määkiminen, toisaalta se saattaa olla myös tavallista kesympi. Usein uuhi vispaa hännällään, varsinkin pässin läheisyydessä. Ulkosynnyttimet turpoavat ja punoittavat, mutta selvää limavuotoa ei usein ole. Luotettavin kiiman merkki on, että uuhi antaa pässin hypätä selkäänsä. Karitsauuhien kiima on vaikeampi havaita kuin vanhemmilla uuhilla.
Suomenlammaspässi voi olla siitoskykyinen jo 3 kuukauden iässä, mutta ei tosin ole syytä käyttää alle 6-7 kuukauden ikäistä pässiä astutukseen. Liharotuiset, kuten Texel, kehittyvät tässä suhteessa hieman hitaammin. Hyvä karitsapässi pystyy astumaan jopa 20 uuhta, ja vanha pässi jopa 50 uuhta. Jaksaakseen selvitä astutuskauden töistä, on pässin rodusta tai iästä huolimatta oltava hyvässä kunnossa.
Astutuskauden suunnittelu on syytä tehdä hyvissä ajoin, varsinkin ammatti-maisessa tuotannossa. Tällöin huomioon tulee ottaa esimerkiksi lihan markkinatilanne ja tilalla käytettävät rehut, myös asiakasteurastamon kanssa on syytä keskustella. On myös huomioitava tilakohtaisesti karitsoiden kasvatuksen taloudellisuus ja verrattava laidunkasvatusta ja sisäruokintaa.
Astutussuunnitelman tavoitteeksi kannattaa asettaa mahdollisimman hyviä ja terveitä karitsoita tuottava pässi- uuhi -yhdistelmä. Emiksi kannattaa valita katraan parhaimmat ja terveimmät uuhet, ja astutukseen sopivin isäpässi. Kun eläinten valinta on tehty hyvissä ajoin, kunnostetaan sekä pässi että uuhet. Uuhien kunnostus- ja kiihotusruokinnalla on vaikutusta kiimojen synkronoitumiseen, jolla voidaan vaikuttaa karitsointiajan pituuteen sekä vuonuekokoon. Lisäruokinta suurentaa vuonueita ja niukentamalla rehustusta yritetään pienentää karitsueita, varsinkin suomenlampailla. Pässi taas voi uuhista innostuneena unohtaa syödä ja sen on siksi oltava hyvässä kunnossa astutuskauden alkaessa.
Luontaisesti lampaat astutetaan syksyllä, mutta pyrittäessä ympärivuotiseen karitsointiin voi astutusajankohta olla myös kevättalvi. Jos karitsoiden halu-taan syntyvän esimerkiksi syyskuussa, laitetaan pässi silloin uuhikatraaseen huhtikuussa. Ympärivuotiseen karitsointiin pyrittäessä tulee kuitenkin ottaa eri rotujen ominaisuudet huolellisesti huomioon. Esimerkiksi Texel-, Oxford Down- ja Rygja-rotuiset ovat ns. lyhyenpäivän lisääntyjiä ja niiden astu-tusajankohta on elo-joulukuussa, kun taas Suomenlampaat ja Dorset soveltuvat ympärivuotiseen karitsointiin hyvin.
Astutusajankohdan koittaessa päästetään pässi katraaseen. Sopiva ryhmä-koko on noin 20 – 30 uuhta/pässi, jotta karitsointiaika ei veny ja ne on helpompi valvoa. Täysikasvuinen pässi voi kyllä astua 50 uuhta, ja vähintään 1,5-vuotias suomenlammaspässi jopa 80 uuhta 8 viikon aikana, mutta tällöin karitsoinnit venyvät pidemmälle aikajaksolle. Karitsapässille uuhiryhmän maksimikoko on 20.
Sopiva aika pitää pässiä katraassa on esimerkiksi 6 viikkoa eli kaksi kiima-kiertoa, jotta kaikki uuhet tulevat varmasti astuttua. Astumisia kannattaa seu-rata joko laittamalla pässille värivaljaat tai laittamalla pässin rintaan eläinten merkkaukseen tarkoitettua värillistä rasvaliitua päivittäin. Kummassakin väri tulee vaihtaa kolmen viikon jälkeen toiseen. Värillä ”leimatut” uuhet merka-taan ylös, jolloin voidaan arvioida karitsointiajankohta ja helpotetaan tunnutusruokinta ryhmiin jakamista ja aloittamisajankohtaa sekä karitsointien valvomista.
Pässin kuntoa on syytä tarkkailla astutuskauden aikana, varsinkin isoissa katraissa. Varsinkin nuori, innokas pässi, saattaa unohtaa syödä astumiskiireistään innostuneena, ja silloin pässi on syytä ottaa muutamaksi päiväksi erilleen lepäilemään ja syömään.
Uuhi kantaa karitsoita 145 – 155 vuorokautta eli noin 5 kuukautta. Kun astutuskauden ruokinta on ohi, pärjäävät uuhet ylläpitoruokinnalla tunnutuksen aloitukseen asti, joista tarkempaa tietoa ”Lampaan ruokinta”-kohdassa. Tiineysaikana on hyvä valmistautua tuleviin karitsointeihin tekemällä ennakkovalmisteluja karitsointia varten.
Viimeistään tiineyden alkukaudesta kannattaa teettää mahdolliset rehuanalyysit, että osataan syöttää oikeanlaista rehua sitä tarvitseville, laaduk-kaimmat rehut varataan aina tunnutettaville, imettäville ja karitsakamariin. Karitsointikarsinoiden aidat on hyvä laittaa ajoissa valmiiksi, samoin tarkastaa lämpölamppujen kunto ja hankkia niihin varapolttimoita. Karitsointitarvikkeet ja juottorehu on hyvä varata valmiiksi. Uuhen ruokinnan muutokset on syytä tehdä oikeaan aikaan ja sen utareterveyttä on hyvä tarkkailla loppuraskauden aikana. Älä kuitenkaan lypsä turhaan ennen karitsointia, ettei vahatulppa irtoa.
Karitsoinnista löytyy yksityiskohtaisempaa tietoa tämän työn lopussa liitteenä olevasta ”Karitsoinnin alkeet” -kohdasta. Karitsoinnit on kuitenkin syytä valvoa. Näin vältetään turhat karitsoiden kuolemat ja edesautetaan uuhen toipumista.
Karitsoinnin yhteydessä on varmistettava, että uuhi ei hyljeksi tai yritä puskea karitsoitaan, vaan nuolee karitsat kuivaksi ja puhtaaksi. Jos uuhi jostain syystä hyljeksii karitsoitaan, on hoitajan hierottava ne puhtailla oljilla kuiviksi, ja tarvittaessa otettava eroon, ettei uuhi pääse vahingoittamaan niitä. Uuhelle on hyvä tarjota karitsoinnin jälkeen haaleaa vettä, johon on sekoitettu jotain energiapitoista, kuten seosmelassia tai siirappia. Se on myös hyvä palkita pienellä, ylimääräisellä väkirehuannoksella.
Tärkeintä on huolehtia, että karitsat saavat ternimaidon mahdollisimman pian syntymän jälkeen, kuitenkin 2 tunnin sisällä. Varsinkin kylmässä lampolassa on karitsoiden lämmöntarve turvattava, tarvittaessa esimerkiksi lämpölampuilla. Karitsan napa on tarkistettava, se on hyvä desinfioida ja sitoa tarvittaessa jos vuotoa ilmenee. Kun karitsa on kuivunut ja saanut ternimaidon, on sille annettava liuosmaista E- tai monivitamiinia 1 ml suoraan suuhun, joka toistetaan kolmena ensimmäisenä elinpäivänä peräkkäin. Mitä heikompi karitsa on, sitä tärkeämpää sen on saada vitamiinit.
Uuhi ja vastasyntyneet karitsat on pidettävä yhdessä vähintään 24 tuntia synnytyksestä, ellei eläimien erottamiseen toisistaan ole erityistä syytä. Ne on myös hyvä pitää erillisessä karitsointikarsinassa keskenään 2-4 päivää synnytyksestä ennen yhdistämistä muuhun laumaan.
Uuhen kuntoa on syytä tarkkailla karitsoinnin jälkeen. Jälkeiset poistuvat normaalisti 12 tunnin sisällä karitsoinnista. Jos ne jäävät roikkumaan, ei niitä saa ”vetää” itse pois, vaan uuhta tulee tarkkailla mahdollisen tulehduksen varalta, joka ilmenee ”märkänä” vuotona kohdusta ja tarvitsee eläinlääkärin hoitoa. Jos oireita ilmenee, on hyvä ensin mitata uuhen lämpötila. Normaali ruumiinlämpö on 38,5 – 39,5 ○C. Lämmön ollessa koholla on syytä ottaa yhteyttä eläinlääkäriin. Ruokahaluttomuuteen voi uuhelle tarjota esimerkiksi Vetrumia, Rumelania tai hiivaa, mutta kannattaa seurata, onko ruokahaluttomuus vain oire jostain varsinaisesta sairaudesta, kuten kohtu- tai utaretulehduksesta, jotka molemmat vaativat eläinlääkärin hoitoa.
Uuhen ja karitsan karitsointikarsinassa on oltava jatkuvasti tarjolla sekä raikasta vettä että hyvälaatuista korsirehua. Lisäksi uuhen on saatava sinne tarvitsemansa väkirehuannos. Karsinassa on myös oltava riittävästi kuivaa ja hyvälaatuista kuiviketta niin, että se pysyy kuivana ja puhtaana. Sekä karitsan napa että uuhen utareet voivat tulehtua kosteissa ja likaisissa olosuhteissa.
Ellei kyse ole lampaan maidontuotannosta tai uuhi ole muuten kykenemätön hoitamaan karitsoitaan, saavat karitsat olla imetyskauden ajan emojensa hoidossa eli noin 2 kuukautta. Niiden virkeyttä, kasvua ja hyvinvointia tarkkail-laan ja pidetään huoli, että niillä on puhtaat aluset ja muutenkin sopivat olosuhteet.
Ensimmäisestä elinviikosta alkaen on karitsoilla oltava oma ”karitsakamari”, jonne karitsat pääsevät vapaasti kulkemaan, mutta jonne uuhet eivät pääse. Siellä on karitsoille oltava vapaasti tarjolla raikasta vettä, hyvälaatuista väki-rehua ja korsirehua, jotka päivittäin vaihdetaan uusiin (kts. tarkemmin kohdasta ”Lampaan ruokinta”). Näin karitsat opettelevat märehtimään ja niiden mahojen kokosuhteet muuttuvat pikkuhiljaa niin, että kun karitsat vieroitetaan, ne pystyvät saavat riittävästi maitoa korvaavaa ravintoa ilman, että kasvu pysähtyy ja kärsii vieroituksesta.
Vieroittamisella tarkoitetaan karitsoiden vieroittamista emän imetysruokinnas-ta, tai keinoruokituilla karitsoilla juoton lopettamisen ajankohtaa. Vieroi-tusajankohtaan vaikuttavat monet eri tekijät, kuten tilan uuhien vuosikierto, karitsoiden kasvatuksen voimakkuus tai laitumien määrä ja laatu. Nämä eivät kuitenkaan ole ainoat vieroitusajankohtaan vaikuttavat tekijät, vaan tärkeintä on huomioida sekä karitsan kehittyminen märehtijäksi että sen paino.
Vieroitettaessa karitsan tulisi syödä kuivaa rehua vähintään 200-300 g päi-vässä ja painaa 12-15 kg. Tavallisesti pässikaritsat erotetaan emistään 2-3 kuukauden iässä, kun taas uuhikaritsat voivat seurata emiään kasvatuskau-den loppuun saakka. Kuitenkin ympärivuotisessa karitsoinnissa myös uuhikaritsoiden vieroitus voi olla paikallaan 2 kuukauden iässä, että emät ehtivät kuntoutua seuraavaan astutukseen. Pässikaritsoiden vieroitus, varsinkin varhain sukukypsillä suomenlampailla, on syytä tehdä ajoissa, etteivät ne pääse astumaan emojaan tai keskenkasvuisia siskojaan.
Lampaiden kuntoluokitus on tärkeä mittari ja työkalu arvioitaessa ruokinnan onnistumista. Helpoimmin se onnistuu keritystä lampaasta, mutta kokenut lampuri oppii arvioimaan eläimiensä kuntoa myös villan läpi, vaikkei se yhtä helppoa olekaan.
Kuntoluokituksessa lampaat jaetaan kuntoluokkiin 0-5 tunnustelemalla niitä oka- ja poikkihaarakkaiden sekä hännäntyven kohdilta ja arvioimalla niiden rasvakerrosta. 0 kuntoluokassa eläin on nääntynyt ja lähellä kuolemaa, eikä sillä ole rasvaa tai lihasta luiden välissä. Kuntoluokassa 5 taas okahaarakkeita ei voi tuntea edes kovalla painalluksella, niiden kohdalla on painauma, selkälihakset ovat hyvin paksun rasvakerroksen peitossa ja hännän tyvellä ja eläimen paisteissa on rasvaesiintymiä. Ihanne kuntoluokka asettuu näiden kahden välimaastoon tuotantovaiheesta riippuen. Lampaan kuntoluokan pudotessa rajusti on aina syytä huolestua ja etsiä siihen syy pyrkien korjaamaan se.
Kuntoluokituksesta löytyy tarkemmin tietoa työn lopusta.
Kaikkien lampaan pitäjien on rekisteröidyttävä, samoin lampaiden pitopaikat on rekisteröitävä, ja lampaat tulee olla asianmukaisesti merkitty. Jokainen 9.7.2005 jälkeen syntynyt lammas on merkittävä kahdella Eviran hyväksymällä korvamerkillä, jotka tulee kiinnittää viimeistään 6 kk:n iässä, kuitenkin ennen kuin eläimet siirretään syntymäpaikastaan. Korvamerkit kiinnitetään huolellisesti korvien isoja suonia välttäen valmistajan ohjeiden mukaisesti. Rekisteröinnin tarkemmat ohjeet löytyvät Eviran Lampaiden –ja vuohien merkitsemis –ja rekisteröintioppaasta.
Keritsemisen yksityiskohtaisempi liite löytyy tämän työn lopusta.
Eläinsuojelulain mukaan on lammas kerittävä vähintään kerran vuodessa. Yleensä se kuitenkin tehdään kaksi kertaa vuodessa, keväisin ja syksyisin, sisäruokintakauden alussa ja lopussa. Syksyisin lampaita kerittäessä tulee ottaa huomioon lampolan lämpötila. Jos lampola on kylmä, on lampaat kerittävä aikaisemmin kuin lämpimässä lampolassa. Lämpimissä lampoloissa kerintää ei saa jättää kuitenkaan liian myöhään, jottei kevättalven lämpimyys ja mahdollinen ahtaus pilaa villaa. Villan laatuun vaikuttavat nimittäin sekä perintötekijät, ruokinta että lampolan olosuhteet.
Uuhet on kerittävä joko vähintään kuukausi ennen karitsointia tai heti karitsoinnin jälkeen. Kerityt uuhet syövät paremmin lämmön tuottamiseksi ja se nostaa karitsoiden syntymäpainoja, samoin uuhien maidontuotantokykyä ja näin karitsat syntyvät elinvoimaisempina ja kasvavat paremmin. Jos uuhien kerinnän jättää myöhään karitsoinnin jälkeen, kärsii villan laatu.
Teuraaksi menevät karitsat keritään ennen teurastusta, jotta likainen ja pitkä villa ei tahraisi lihaa ja nylkytyö sujuisi paremmin. Jos vuodat halutaan muokata lyhytvillaisina, tulee kerintä suorittaa vähintään 6 viikkoa, mieluiten 2 kk ennen teurastusta.
Kerimisen yhteydessä syntyneet haavat on hoidettava heti, ja vastakerittyä lammasta ei saa pitää ulkona, jos se voi joutua siellä alttiiksi epäsuotuisille olosuhteille.
Muutaman lampaan katraissa kerinnän voi suorittaa käsikeritsimillä, mutta useamman lampaan kerintään kannattaa hankkia keritsinkone. Koneita ja teriä on monenlaisia, ja terien valintaan vaikuttaa käyttäjän taidot ja villan laatu. Eläinsuojelulaissa sanotaan, että keritsemiseen käytettävät välineet on pidettävä puhtaina ja toimintakuntoisina, ja niiden on oltava sopivia ottaen huomioon lampaiden koko ja ikä.
Kerinnän yhteydessä on hyvä tehdä myös muita hoitotoimenpiteitä samalla kun lampaat otetaan yksitellen kiinni. Esimerkiksi sorkkien leikkuu ja mahdolliset loistorjunnat on hyvä hoitaa samalla. Näihin kannattaa varautua kerinnän ennakkovalmisteluja tehdessä, ja varata tarvittavat välineet kerintäpaikalle.
Kerintäpaikaksi kannattaa suunnitella lampolasta paikka, jonne lampaat saadaan helposti kuljetettua. Hyvään valaistukseen kannattaa myös panostaa. Sementtilattia on huono keritsemisalusta, koska lampaan rimpuillessa on riski, että keritsin kone osuu lattiaan ja menee pilalle. Sopiva alusta voi olla esimerkiksi karkeapuoli ylöspäin käännetty kovalevy. Tämä vähentää samalla liukastumisvaaraa.
Kerintäpaikka tulee siivota ennen keritsemisen aloittamista ja jokaisen lam-paan jälkeen. Lampaiden tulee olla kerittäessä kuivia ja irtonaiset roskat pitää harjata tai nyppiä villasta pois. Lampaat keritään yleensä istuma-asennossa ja tavoitteena on saada villa kerittyä yhtenäiseksi ”villalevyksi”. Tarkemmin osoitteessa www.edu.fi.
Keritsijällä on oltava ainakin riittävät tiedot keritsemistekniikasta. Taito kehittyy tekemällä, jokainen on aloittanut joskus ensimmäisestä lampaasta. Tärkeintä on olla varovainen ja huolellinen kerittäessä. Keritsemisen yhteydessä tulleet haavat tulee hoitaa välittömästi. Vaikka ne pääsääntöisesti paranevatkin hyvin, on niistä haittaa lampaalle ja niistä jää jälkiä vuotaan. Haavojen syntymistä tulee aina pyrkiä välttämään.
Ennen kerintää on lammas puhdistettava irtoroskista. Keritseminen onnistuu parhaiten myötäkarvaan, ja nahkaa vedetään kireälle siitä kohdasta, missä terä milloinkin liikkuu. Nahan kireälle vetäminen tehdään aina kerityltä alueelta, eikä oikeakätisen keritsijän vasen käsi saa koskaan olla terän edessä nostamassa villoja, vaan aina terän takana nahkaa kiristämässä. Nahan kiristäminen onnistuu myös lampaan asentoa muuttamalla silloin, kun kerintä tapahtuu lampaan istuessa. Istuvaa lammasta kerittäessä on keritsinkoneen sähköjohdon pysyttävä lampaan ja kerijän takana eikä se saa sotkeutua lampaan tai keritsijän jalkoihin.
Villa keritään mahdollisimman läheltä nahkaa ja yhdellä vedolla, uusintavedoista tulee villasilppua. Likaiset ja huonolaatuiset villat on erotettava hyvistä villoista. Riippumatta kerintätekniikasta, jos kerinnän tekee oikein, on lopputuloksena yhtenäinen villalevy, jossa villa on vähintään 5 cm pitkää.
Keritsemisen jälkeen kunkin eläimen villa punnitaan ja lajitellaan. Huonot, lyhyet mahanalusvillat erotellaan käyttökelpoisesta villasta ja laitetaan esimerkiksi kompostiin. Suomenlampaiden villa laitetaan eri pakkaukseen kuin risteytysten ja liharotuisten lampaiden villa. Eriväriset villat lajitellaan myös omiksi pakkauksiin ja merkitään ylös mitä villaa paketissa on. Pakkausmateriaalina käytetään puhtaita kangas- tai paperisäkkejä tai pahvilaatikoita. Villaa myydään vähintään kerran vuodessa esimerkiksi kehräämölle tai huopaliikkeeseen.
Sorkat kasvavat jatkuvasti sekä pituutta että alaspäin kääntyen sorkan alle. Niiden hoito on helpointa suorittaa aina kerinnän yhteydessä lampaan ollessa kerintätelineessä. Sorkkasairauksien parasta ennaltaehkäisyä ovat hyvät olot, tasapainoinen ruokinta ja säännöllinen sorkkahoito.
Jos sorkat ovat likaisissa alusissa hoitamattomana, voi seurauksena olla sorkanvälitulehdus. Tällöin tarvitaan sorkkien leikkuun ja puhdistamisen lisäksi myös olojen parantaminen, pahassa tulehduksessa myös antibioottikuuri. Talvella sorkat kasvavat helposti pehmeällä alustalla liian pitkiksi, jolloin varvasakseli kääntyy. Jos leikkuuta ei tehdä pitkään aikaan, varvasakseli muuttuu niin paljon, että sorkkien muuttaminen oikeaan asentoon on tehtävä vähitellen.
Sorkkien leikkuuseen käyvät hyvin puutarhassa käytettävät pienet oksasakset tai tarkoitusta varten valmistetut sorkkasakset.
Sorkka putsataan ensin esim. hevosen harjallisella kaviokoukulla, jonka jäl-keen lyhennetään sorkan kärki. Tämän jälkeen puhdistetaan lika sorkan alta ja poistetaan leikkaamalla kaikki sorkan alle tai sorkkien väliin kasvanut sork-ka-aines eli sarveinen. Puhdista sorkkarako ja lyhennä sorkan kärkiä tarvittaessa lisää niin, että sorkat ovat mahdollisimman yhtä pitkät. Varo kuitenkin leikkaamasta sorkan kärkeä niin lyhyeksi, että siihen tulee haava. Mikäli niin kuitenkin käy, on haava desinfioitava esim. Terramycin -suihkeella tai muulla desinfioimisaineella, esim. Betadinella. Haavaa tulee seurata, se voi vaatia siteen ja antibioottikuurin.
Jos vuollussa sorkassa on ongelmia, se tulee pestä hyvin, esim. liottaa hetki vadissa lämpimässä vedessä, jonka jälkeen se pestään kädellä ja sormella rapsuttamalla, tutkitaan ja hoidetaan.
Sorkkamädässä hoitona on joko tervaaminen puutervalla tai kastelu 4% jodi-spriillä muutamana päivänä peräkkäin. Jos mätä on kuitenkin aiheuttanut paiseen, tarvitaan eläinlääkärin apua paiseen avaamiseksi ja antibioottikuuriin lampaalle.
Juurikaan muita kipua aiheuttavia toimenpiteitä kuin korvamerkkien laitto ei lampaalle saa suorittaa muut kuin eläinlääkäri, ellei se sairauden tai muun siihen verrattavan syyn takia ole välttämätöntä. Toimenpiteisiin käytettävien välineiden on oltava puhtaita ja tarkoituksenmukaisia. Tatuointeja ja mikrosirujen laittoa voi pätevä henkilö suorittaa vähäistä kipua aiheuttavalla tavalla. Sarvien poistaminen on ainoastaan eläinlääkärin suorittamana sallittu toimenpide. Vaikka alle kuusi viikkoisen karitsan saisi pätevä henkilö kastroida Burdizzon-pihdeillä, suositellaan kastrointia välttämään.
Eläinten kuljettamista säädellään Suomessa eläinkuljetuslailla, myös lampaiden kuljettamista. Kaupallisissa eläinkuljetuksissa edellytetään koulutuksen mukaista eläinkuljettajalupaa. Kaupallisiksi kuljetuksiksi ei katsota yksin kuljetuksia, joihin liittyy rahan tai palvelujen välitöntä vaihdantaa, vaan kaupallisiksi kuljetuksiksi luetaan erityisesti myös kuljetukset, joihin liittyy tai joiden tavoitteena on välitön tai välillinen taloudellinen voitto, esimerkiksi lampaiden tuotantoon liittyvät usein tai säännöllisesti toistuvat, useampia kuin yksittäisiä eläimiä koskevat kuljetukset. Koulutusta ei kuitenkaan tarvita, jos kasvattaja kuljettaa enintään 65 kilometrin matkan omia eläimiään omalla maatalousajoneuvollaan tai kuljetusvälineellään esimerkiksi siirtolaitumille, laitumilta toiselle. Tarkempaa tietoa eläinkuljetusten lainsäädännöstä ja kuljettajatutkinnosta löytyy Eviran nettisivuilta.
Sairasta tai vahingoittunutta lammasta ei pääsääntöisesti saa kuljettaa, samoin kuin eläintä, joka todennäköisesti voi synnyttää kuljetuksen aikana tai on synnyttänyt enintään 48 tuntia aikaisemmin. Myöskään vastasyntynyttä karitsaa, tai karitsaa, jonka napa ei ole kokonaan parantunut, ei saa kuljettaa. Jos lievästi sairasta tai vahingoittunutta lammasta joudutaan kuitenkin kuljettamaan, on noudatettava erityistä varovaisuutta, jotta eläimelle ei aiheuteta tarpeetonta kärsimystä ja rasitusta, samoin kuin jos joudutaan kuljettamaan tiinettä lammasta. Kuljetusvälineessä sairaat ja vahingoittuneet eläimet on erotettava muista eläimistä. Muutoin kuin lievästi sairas tai vahingoittunut lammas saadaan kuitenkin kuljettaa lopetettavaksi, teurastettavaksi tai eläinlääkärin hoidettavaksi, jos kuljetus ei aiheuta sille lisäkärsimystä. Merkittävä arviointiperuste eläimen kuljetuskuntoa arvioitaessa on sen kyky kävellä omin avuin.
Jos tulee tilanne, jossa lammas tarvitsee lopettaa, on sen tapahduttava mah-dollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Eläimen saa lopettaa vain sellainen henkilö, jolla on riittävät taidot ja tiedot toimenpiteen suorittamiseksi. Lopet-tamiseen käytettävien välineiden tulee olla tarkoituksen mukaisia ja toimintakuntoisia. Lampaan saa lopettaa joko ampumalla aivoihin tai tainnuttamalla ensin pulttipyssyllä, jonka jälkeen välittömästi suoritetaan verenlasku.
Lopetettavasta lampaasta on pidettävä kiinni tai sen liikkumista on rajoitettava niin, että eläin välttyy lopetettaessa kaikelta vältettävissä olevalta kivulta, kärsimykseltä, vahingoittumiselta ja ruhjoutumiselta. Lopetuksen tulee tapahtua niin, että siitä muille aiheutuva häiriö on mahdollisimman vähäinen. Tarvittaessa lisäohjeita eläinten lopettamisesta saa kunnaneläinlääkäriltä.
Huolellinen suunnittelu ja toteutus ovat onnistuneen laiduntamisen avaintekijöitä alkaen nurmien perustamisesta ja aitarakenteista. Kun perusasiat on tehty kunnolla, saadaan sekä laiduntamisesta että korjattavasta nurmisadosta paras mahdollinen taloudellinen hyöty samalla kun ylläpidetään lampaiden terveyttä ja hyvinvointia unohtamatta lihantuotannon imagoa, sekä päästään vähemmällä työmäärällä ja ehditään myös nauttimaan kesästä. Laidunkiireet kuitenkin yllättävät usein lumien sulamisen jälkeen, vaikka laidunkausi olisi hyvä päästä aloittamaan heti, kun laitumella on riittävästi syötävää.
Sekä laiduntaminen että rehunteko alkaa nurmen perustamisesta, johon menee sekä aikaa että tuotantopanoksia yhtä paljon riippumatta siitä, tekeekö tämän työvaiheen hyvin ja huolellisesti kuin huolimattomasti ja kiireellä. Niinpä samalla rahalla ja ajalla kannattaa ottaa mahdollisimman suuri hyöty. Viljellyt laitumet, joilta myös säilörehua korjataan, kestävät yleensä 3-4 vuotta käyttökuntoisina, jonka jälkeen ne on uusittava.
Rikkakasvien esiintyminen huonontaa nurmien laatua niin rehussa kuin laitumena, ja huolellinen kyntö sekä riittävän tiheä kylvöseos auttavat pitämään rikkoja kurissa. Siemenseoksen kasvilajien määrällä ja suhteilla vaikutetaan paljon nurmen maittavuuteen ja ravintoarvoihin, jotka näkyvät suoraan eläinten kasvussa ja ruokinnan taloudellisuudessa. Eri nurmilajit kestävät sekä koneiden että sorkkien tallausta eri tavoin, ja syväjuuriset kasvit käyttävät ravinteita ja vettä tehokkaasti auttaen samalla lyhytjuurisempia kasveja tunkeutumaan syvemmälle. Näin monipuolisen siemenseoksen nurmessa riittää kasvavia lajeja myös kesän eri vaiheisiin ja sääolosuhteisiin.
Jotta nurmet pysyisivät tiheinä ja tuottaisivat satoa hyvin myös perustamis-vuoden jälkeen, kannattaa niiden talvituhot tarkistaa kevään koittaessa. Talvituhosienet, jääpolte, pakkanen sekä häiriöt kasvien valmistautumisessa talveen voivat merkittävällä tavalla vaikuttaa laidunkauden epäonnistumiseen. Jotta rikkakasvit eivät pääsisi valtaamaan talvituhojen aiheuttamia aukkoja, tarvitaan täydennyskylvöjä. Tutkimalla kasvustoa ja sen lajien suhteita voidaan täydennyskylvöihin valita oikeat siemenet kasvustoa täydentämään.
Tavanomaisessa tuotannossa nurmien oikein kohdennettu lannoitus, niin määrällisesti ja laadullisesti kuin ajankohdan puolesta, antaa maksimaalisen hyödyn nurmesta. Nurmen lannoituksella voidaan vaikuttaa nurmen valkuaispitoisuuteen ja kivennäistasapainoon.
Jos epäilee oman tietotaidon riittävyyttä huomioimaan kaikkia laadukkaan ja taloudellisen nurmen perustamiseen liittyviä seikkoja, voi olla kannattavaa maksaa hieman konsultaatiosta nurmiviljelyn asiantuntijalle. Kyse on usean vuoden investoinnista, jonka onnistuminen ratkaisee lammastalouden taloudellisesta tuloksesta ison osan.
Lampaiden laidunaitoina käytetään sekä verkkoaitaa että sähköpaimenta, piikkilankaa ei lampailla saa käyttää. Usein lampaiden laidunaitoja tehdään niin, että lohkot, joilla lampaita laidunnetaan jatkuvasti, ympäröidään verkko-aidalla, ja lohkon sisällä jako pienempiin kaistaleisiin tehdään paimenlangalla, jolloin aitojen siirtely käy kevyemmin ja nurmet voidaan syöttää tehokkaammin.
Laidunkaudella on useita lampaiden siirtoja, ja lammas oppii joko hyvään tai huonoon liikkumiseen. Työn sujuvuuden kannalta kannattaa pyrkiä ensimmäiseen vaihtoehtoon, ja aitojen ja porttien sijoittelulla voidaan helpottaa pyrkimystä tähän hyödyntäen lampaiden lajinomaista käyttäytymistä. Paras paikka porteille on laitumen nurkissa, jonne lauman voi johdattaa aidansivua pitkin. Jos portti on keskellä aitaa, tarvitaan paljon apuaitoja ja miehitystä ohjailemaan lampaita, ja siltikin niiden ohjaaminen portista läpi on työlästä. Aitalinjat ja porttien paikat kannattaa pitää samanlaisina vuodesta toiseen, sillä lampaat muistavat aitojen paikat tarkasti, ja vanhemmat lampaat johdattavat muuta laumaa tuttuja reittejä pitkin.
Tehdasvalmisteiset metalliset aita –ja porttielementit ovat kevyitä ja kestäviä apuvälineitä lampaiden siirroissa. Ne on helppo lukita toisiinsa erilaisiksi siirtoaidoiksi, kokoomatarhoiksi, porteiksi ja karitsointikarsinoiksi. Aita –ja porttielementtejä on eri kokoisia ja hintaisia valmistajasta ja jälleenmyyjästä riippuen.
Verkkoaitaa käytetään usein paikoissa, joissa aidan pitoon on voitava luottaa, kuten teiden ja naapuriston ahdistamissa pihoissa, ja usein lampolan lähipiirissä. Verkkoaidan tulee olla riittävän korkea ja ensimmäisestä tolpasta alkaen vahvoilla tolpilla tarpeeksi tukevasti pystytetty.
Aitatolppia voi tehdä myös itse moottorisahalla nuoresta kuusesta, mutta valmiit, painekyllästetyt tolpat, joita voi ostaa esimerkiksi maatalouskaupoista, ovat helpoin ja työvoimaa säästävä ratkaisu. Ne ovat kestäviä ja vähentävät jokavuotista tolppien uusimista. Tolppien tulee olla riittävän pitkiä, aitaverkon korkeudesta riippuen ovat tolpat usein 150 -180 cm pitkiä, kuitenkin niin että ne uppoavat maahan riittävästi, noin 30 – 50 cm. Kulmissa kannattaa käyttää tolppien sijaan tukevampaa, painekyllästettyä pylvästä.
Lampaiden aitaverkkoa löytyy eri hintaista, laatuista ja korkeutta. Säästäminen tässä kohtaa voi lisätä työtä karanneiden lampaiden muodossa paljon. Verkon on syytä olla kiinteäsilmäistä ja niin tukevaa, että se kestää traktorillakin kiristämisen. Aitaverkkojen korkeudet vaihtelevat 80 – 110 cm, mutta aidan on syytä olla riittävän korkea, sillä varsinkin suomenlampaat ovat ketteriä aitojen ylittäjiä. Pohjois- Suomessa on käytössä myös poroverkkoja, jotka ovat vahvoja, muovitettuja puutarhaverkkoja kannattaa välttää, sillä ne ovat velttoja ja kestävyydeltään heikkoja.
Aitaverkko kiinnitetään tolppien sisäpuolelle, etteivät lampaat puske sitä irti, paitsi kulmissa. Kulmissa verkko kiinnitetään kulmatolpan ulkopuolelle, ja kulmatolppa tuetaan vielä vinotuella. Aitaverkon tiheämpi verkko laitetaan alaspäin, etteivät karitsat karkaa siitä läpi, ja verkon alareunan tulee olla maahan asti, etteivät koirat ja lampaat raahaudu aidan alitse. Aitaverkon kiinnittämiseen on olemassa aspeja, jotka kyllä pitävät hyvin, mutta esimerkiksi aitatolppaa vaihdettaessa on naula helpompi irrotettava kuin aspi.
Kiltit lampaat tai rauhallisemmat rodut, kuten texel, pysyvät kyllä verkkoaidas-sa, mutta jos lammas on kerran oppinut pahantapaiseksi ja tulemaan aidasta yli, tekee se sitä jatkossakin. Tällaisille aitureille kannattaa vetää vielä verkon päälle kunnon sähköaita.
Verkkoaidan porttirakenteissa hyvä vaihtoehto on ”yläviistoon” aukeava portti. Tällaisen portin etu on siinä, ettei se voi jäädä vahingossa auki, vaan sulkeutuu aina, kun sitä käytetään. Aidan lähdöt porttien vierestä on syytä tukea huolellisesti myös vaijerein ja ristiin.
Verkkoaidat on syytä tarkistaa joka kevät. Roudan nostamat ja kaatuneet tolpat lyödään uudestaan tiukkaan maahan, ja löystyneet verkot tiukataan.
Sähköpaimenaita on lammasaitojen aatelia, joka on helppo, kevyt ja edullinen järjestelmä, ja sopii hyvin laajoille laitumille. Edellyttäen, että sähköpaimenaidan perusasiat on toteutettu niin, että virralla on mahdollisuus kulkea vapaasti, täydellä teholla. Virta sähköaidassa on juuri niin hyvä kuin aidan heikoin kohta on.
Lampaiden totuttaminen sähköaitaan kannattaa tehdä jo aikaisin keväällä. Parhaiten se onnistuu jonkun tukevamman, tiiviimmän ja suljetumman aidan avulla, jonka sisäpuolelle vedetään paimenlanka ja siihen virta. Tällaisessa tilassa lampaiden on hyvä opetella ottamaan iskut aidasta vastaan niin, etteivät ne säikähdettyään pääse karkuun. Kerran sähköaitaan oppineet lampaat muistavat sen lopun ikäänsä ja opettavat nuoremmatkin lampaat.
Sähköisen aidan tekoon tarvitaan ainakin neljä kierrosta paimennauhaa tai lankaa, sopivat aitatolpat ja tietenkin sähköpaimen. Lisäksi tarvitaan erinäinen määrä muuta, pienempää tarpeistoa, kuten maadoitussauvoja, veräjäkahvoja ja erilaisia liittimiä niin nauhojen jatkoliitoksiin kuin veräjänkahvojen kiinnityksiin. Lampaille myydään myös valmista, 50 m pitkää, sähköistettyä aitaverkko –ja tolpat pakettia. Tällainen aita on helppo perustaa, mutta jatkossa paimenlankojen kuluessa sen huollettavuus voi olla haastavaa.
Myös sähköisessä aidassa on mahdollista käyttää puisia aitatolppia ja kiinnittää niihin irrallisena ostettavat eristimet, mutta käytännössä tämä on sekä työläs että kallis vaihtoehto. Maatalousliikkeiden myymät lasikuitu –tai muovitolpat, jotka on kevyt polkaista maahan, ovet edullisin ja helpoin ratkaisu. Tolppia valitessa on muistettava kiinnittää huomiota niissä oleviin eristimien määrään ja sijaintiin, sillä ainakin karitsalaitumella on alareunaan saatava tiukempi langoitus. Moniin lasikuitutolppiin onkin ostettavissa irrallisia lisäeristimiä, joiden korkeutta voi muuttaa tarpeen mukaan.
Aitalankoja ja -nauhoja löytyy erilaisia versioita. Yhteistä näille on, että sähköä johtavat langat näissä ovat melko ohuita, ja kuluvat ajastaan poikki ilmaston ja venymisen rasituksesta, varsinkin liitoksien kohdalta, jolloin myös virran kulku katkeaa. Saatavilla on myös täysin metallisia, joko teräs –tai alumiinilankoja, sekä vaijereita, jotka pysyvät aina iskukykyisinä. Riippumatta siitä, millaisesta nauhasta tai langasta sähköaidan tekee, on liitoksia varten syytä ostaa langalle oikeat liittimet virrankulun varmistamiseksi.
Paimenpoikia on sekä verkkovirralla, akulla että aurinkopaneelilla toimivia. Halvimmat saa alle kahdensadan euron, ja mitä tehokkaampi paimen on kyseessä, sen korkeampi on hinta. Paimenpoikaa ostaessa on huomioitava, miten pitkälle matkalle virtaa tarvitaan ja kuinka vaikeisiin olosuhteisiin. Paimenen on oltava teholtaan oikein mitoitettu ja riittävän tehokas, ja varustettu oikeanlaisella virtalähteellä. Paimenen läheisyyteen sijoitettavien maadoitus-sauvojen tarpeellinen määrä kannattaa tarkistaa laitavalmistajan ohjeistuksesta ja ohjemitoitusta on syytä myös noudattaa. Maadoitussauvat kannattaa sijoittaa mielellään luonnostaan kosteana pysyvään maahan, tai paikkaan, jossa maata on helppo kastella pitkinä, kuivina kausina.
Veräjien tukevuuteen ja käytön helppouteen sekä kunnollisiin veräjäkahvoihin kannattaa kiinnittää huomiota. Tärkeää on myös, että aidanaluset ovat puhtaat langoilla roikkuvista heinistä tai lankoja painavista oksista, jotka estävät virran kulkemisen. Virran kulkemista ei tarvitse varmistaa vain käsin, vaan siihen tehtävään myydään kohtuuhintaisia testereitä, joilla voi helposti ja kivuttomasti tarkistaa virran kulkemisen paimenlangassa. Tarpeellista on myös laittaa sähköaidasta kertovia varoituskylttejä aitaan, ainakin sellaisille paikoille, joissa tiedetään liikkuvan ihmisiä, sillä nykyiset sähköpaimenet antavat melkoisen tällin siihen osuvalle.
Laidunlohkojen kierrättämisen suunnittelussa on huomioitava laidunnurmen riittävyys läpi kesän, ja myös se, ettei nurmea jää vanhenemaan, vaan kaikki kasvanut sato korjataan, joko laiduntamalla tai rehuksi talvella syötettäväksi. Yhtä tärkeää kuin nurmen tehokas hyväksikäyttö, on laidunkierrolla hillitä sisäloisten leviämistä. Jos laitumet infektoituvat pahasti, ei loisten aiheuttamia kasvutappioita tavoitekasvuista korjata vaikka karitsat lääkittäisiin 3 viikon välein. Pahimmillaan siis kasvutappioiden lisäksi tulonmenetystä aiheutuu ylimääräisistä lääkintäkuluista.
Laiduntaminen kannattaa aloittaa alkukesästä heti, kun kasvusto on aloittanut kasvun ja pelto kantaa. Uuhet ja muut täysikasvuiset lampaat on silloin oltava madotettu, vähintään kolme päivää ennen laitumelle laskua. Loisista tarkemmin kohdassa Parasiitti –eli loistaudit.
Laiduntamisen aloittaminen kannattaa tehdä asteittain. Nuori, alkukesän laidun sisältää enemmän typpeä, kaliumia ja fosforia kuin myöhemmin kesällä, samoin sen raakavalkuaispitoisuus voi hetkittäin olla jopa haitallisen korkea. Vahva alkukesän laidunnurmi aiheuttaa varsinkin karitsoilla helposti löysää ulostetta. Toisaalta laidunnurmen magnesiumpitoisuus on alhainen, ja yhdessä alkukesän nurmen korkean kaliumpitoisuuden kanssa se muodostaa riskin sairastua laidunhalvaukseen laidunnuksen alkuviikkoina. Vahvan alkukesän laitumen aiheuttamien ongelmien minimoimiseksi kannattaa laiduntaminen aloittaa asteittain ja käyttää siirtoruokinnassa kuivaa heinää, ja magnesiumin antamista kannattaa tehostaa 2-4 viikkoa ennen laitumelle laskua.
Laidunkauden alussa tyypillisiä laidunnettavia eläinryhmiä ovat uuhet karitsoineen, vieroitetut karitsat, joutilaat uuhet ja pässejä, sekä tiineet uuhet. Tärkeintä on, että karitsat pääsevät puhtaille, laiduntamattomille laidunlohkoille, jotta ne säästyisivät loistartunnoilta. Ravitsemuksellisesti imettävät uuhet karitsoineen ja vieroitetut karitsat tarvitsevat parhaimmat laitumet, että uuhilla riittäisi maito ja karitsat kasvaisivat mahdollisimman edullisesti.
Laidunlohkojen eläintiheys voi olla alkukesästä, kun nurmet kasvavat voimakkaasti, suurempi kuin loppukesää kohti mentäessä. Liian suuri eläintiheys laidunlohkolla alentaa kasvua ja saattaa aiheuttaa terveysongelmia tautipaineen kasvaessa. Toisaalta, jos eläimiä on liian vähän, osa laidunalueesta vanhenee ja korsiintuu, jolloin tarvitaan puhdistusniitto, mahdollisesti jo ennen kesälannoitusta. Puhdistusniittojen tarvetta kannattaa muutoinkin tarkkailla ja tehdä tarvittaessa lannoitusten yhteydessä, että laitumet jaksaisivat kasvaa koko kesän.
Metsälaiduntaminen tukee luonnon monimuotoisuutta ja laidunnettu metsäympäristö on ilo katsojan silmälle. Metsälaitumen rehumäärä on kuitenkin viljeltyjä peltolaitumia huomattavasti niukempi, ja ne soveltuvat lähinnä jouti-laille lampaille. Metsälaitumien haaste ovat loiset, sillä kosteat notkot ja ojat tarjoavat niille ihanteellisen ympäristön. Myös pysyviksi aidatuilla metsälaitu-milla onkin tärkeää pitää välivuosia loistilanteen hallitsemiseksi, eikä heikoimpia eläimiä kannata vanhoille metsälaitumille edes laittaa.
Jos tilalla on eri eläinlajeja, saadaan laidunten käyttö todella tehokkaaksi kierrättämällä ne oikeassa järjestyksessä samoilla lohkoilla. Esimerkiksi naudat syövät laidunta todella valikoidusti, jättävät sen melko pitkäksi ja jättävät sellaiset lampaiden herkut, kuin horsma ja voikukka kokonaan koskematta. Ja kun lampaat ovat nautojen jälkeen herkutelleet lohkolla, syövät hevoset ja ponit vielä lähes kaiken vihreän, mitä jäljellä on, ja puhdistusniittoa ei enää tarvita.
Monipuolinen yhteislaidunnus ei lisää tautipainetta, sillä loiset ja taudinaiheuttajat eivät yleensä siirry lajista toiseen, lannankaan välityksellä. Yhteislaidunnuksessa loiset eivät pääse lisääntymään lohkoilla, kun isäntä vaihtuu välillä. Tautipaineen pienenemisen lisäksi yhteislaiduntaminen helpottaa rikkakasvien kurissa pysymistä, samoin hylkylaikut minimoituvat.
Lampaasta tunnetaan satoja eri rotuja. Suomen yleisin lammasrotu on Suo-menlammas, joka on alkuperäisrotu. Muita alkuperäisrotuja ovat Ahvenan-maanlammas eli saaristolammas sekä Kainuunharmas, jotka ovat huomatta-vasti Suomenlammasta harvinaisempia. Yleisimpiä liharotuja maassamme ovat Texel, Oxford Down, Dorset ja Rygja.
Lampaiden jalostuksessa tavoitellaan valinnan avulla erityyppisiä asioita, kuten taloudellisesti kannattavia tuotantoeläimiä tuotos- ja laatutavoitteineen sekä geneettisen monimuotoisuuden säilyttämistä. Lisäksi tavoitellaan ekologisesti kestävää käyttö- ja ympäristöystävällisyyttä. Tavoitteena on, että alkutuotteiden laatu täyttäisi sekä jalostavan teollisuuden että kuluttajien toiveet.
Eri rotujen risteytyksillä tavoitellaan ensisijaisesti taloudellisesti kannattavia tuotantoeläimiä, ja risteytysmahdollisuuksia on monia. Kahden rodun risteytyksessä esimerkiksi suomenlammasuuhen sikiävyys ja liharodun pässin lihantuotanto-ominaisuudet yhdistyvät elinvoimaan ja hyvään lisääntymiskykyyn, kolmas rotu voi parantaa näiden emo-ominaisuuksia. Alkuperäisrotujen jalostajat vaalivat taas enemmän geneettistä alkuperää.
Jo pelkästään oman rodun sisällä pässin ja uuhen valinnalla voidaan vaikuttaa paljon esimerkiksi ruhon laatuun. Kuntoluokituksin ja ultraäänimittauksin voidaan helpottaa näiden yksilöiden löytymistä. Kuitenkin eläinjalostuksessa on huomioitava eläinsuojelulliset näkökohdat ja eläinten terveys. Eläimelle kärsimystä tai terveydelle ja hyvinvoinnille haittaa aiheuttavat menetelmät on kielletty.
Suomenlammas kuuluu pohjoisten lyhythäntäisten lampaiden roturyhmään Skandinaavisten ja luoteisvenäläisten rotujen tavoin sen iäksi on ulkoisten ominaisuuksien perusteella arvioitu noin tuhat vuotta. Suomenlampaista suurin osa on valkoisia, mutta rodusta on myös musta, ruskea ja harmaa värityyppi. Hyvien hedelmällisyysominaisuuksien vuoksi on Suomenlammasta viety yli 40 maahan. Suomenlammas soveltuu erinomaisen hedelmällisyytensä ansiosta hyvin ympärivuotiseen karitsointiin.
Suomenlammas tunnetaan sen korkeasta hedelmällisyydestä, varhaisesta sukukypsyydestä, hyvistä emo-ominaisuuksista, korkeasta maidontuotannosta ja pehmeästä, kiiltävästä, keskihienosta, kiharasta villasta. Sen pää ja jalat ovat villattomia. Tuotosseurantaan osallistuvilla tiloilla on aikuisien uuhien keskisikiävyys ollut keskimäärin 2,5 karitsaa ja karitsoiden syntymäpainot ovat olleet 3-4 kiloa. Karitsoitten lisäkasvut ovat syntymästä neljän kuukauden ikään 200-300 g/päivä. Aikuiset uuhet painavat noin 65 -75 kiloa ja pässit 85-105 kiloa. Suomenlampaat ovat pitkäikäisiä ja rodulle on tyypillistä rasvan varastoituminen ontelorasvana pintarasvan sijaan.
Suomenlampaiden jalostustavoitteena on ollut saada supistunut puhdasrotuisen suomenlammaspopulaation määrä kasvamaan huolehtien perinnöllisen muuntelun säilymisestä. Tärkeitä jalostettavia ominaisuuksia ovat myös lihan- ja villantuotanto, hedelmällisyys, emo-ominaisuudet ja rakenne. Viime vuosina suomenlampaan jalostuksessa on entistä enemmän kiinnitetty huomiota rodun kasvunopeuden ja lihakkuuden parantamiseen aikuiskokoa suurentamatta pitäen koko ajan huolta siitä, että rodun hyvä sikiävyys säilyy.
Ahvenanmaanlammas eli saaristolammas kuuluu pohjois-eurooppalaisiin lyhythäntäisiin rotuihin kuten suomenlammaskin. Se on erittäin uhanalainen rotu, vaikka niiden määrä onkin nousussa. Ahvenanmaanlampaat ovat matalia ja pienikokoisia, säkäkorkeus vain 70-75 cm ja paino täysikasvuisellakin pässillä vain 60 kiloa, uuhilla noin 20 kiloa vähemmän. Pässeistä noin puolella on sarvet ja uuhistakin noin 20 % on sarvellisia. Väritys on vaihteleva, päätyypit ovat valkoinen, harmaan eri sävyt ja tumma siniharmaa sekä beige. Myös ruskeanharmaita, riistanruskeita ja jopa täysmustia yksilöitä esiintyy. Luonteeltaan ahvenanmaanlammas on utelias ja vilkas, ja sillä on kaksinkertainen villa, jonka ansiosta se on hyvin säänkestävä ja voi olla ulkona jopa koko vuoden.
Kainuunharmasta pidettiin pitkään suomenlampaan värimuunnoksena, mutta 2000-luvulla se todettiin DNA-tutkimuksella omaksi, erilliseksi roduksi. Niiden määrä on melko vähäinen ja puhdasrotuisiksi Kainuunharmaiksi luokitellaan vain seitsemän eri pässilinjaa.
Tyypillinen kainuunharmaskaritsa syntyy mustana, mutta muuttuu harmaaksi syntymän jälkeen, viimeistään parissa vuodessa. Pää ja jalat jäävät kuitenkin mustiksi. Värimuunnoksia rodun sisällä esiintyy kuitenkin paljon. Kainuunharmas on erittäin hedelmällinen rotu, ja ne tulevat sukukypsiksi jo kolmen kuukauden iässä. Uuhet tulevat kantavaksi ympäri vuoden ja soveltuvat hyvin ympärivuotiseen karitsointiin. Optimaalisella hoidolla karitsat ovat teuraskypsiä puolen vuoden ikäisinä, ja niiden ruhot ovat rasvattomia. Villa on hienoa tai keskihienoa, pehmeää ja kiiltävää ja käsityöominaisuuksiltaan hyvää. Rotu on kuitenkin nimenomaan turkistyyppinen villaltaan. Rodun sisäiset kokovaihtelut ovat hyvin suuria. Uuhet voivat painaa mitä vain 34 -95 kilon väliltä ja pässit 58 -76 kiloa. Myös säkäkorkeudessa erot ovat yhtä suuria.
Kasvattajien mukaan kainuunharmas on hyvin terve rotu, mutta sillä on kyllä paljon erilaisia rakennevirheitä, kuten vähän jalostetuilla roduilla on. Jalostus keskittyykin periaatteessa rodun säilyttämiseen, mutta myös liha- ja villaominaisuuksia jalostetaan.
Texel on alkuperältään hollantilainen rotu, ja Suomeen sitä on tuotu ensimmäisen kerran 1960-luvulla Ruotsista. Tämän jälkeen sitä on tuotu esimerkiksi Uudesta-Seelannista.
Texellampaat ovat suuria, lihaksikkaita ja sarvettomia, ja niiden pää ja jalat ovat villattomia. Väri on valkoinen ja sierainten ympärys on tumma. Villa on karkeahkoa, hyvin tiheää ja lyhyttä. Luonteeltaan ne ovat rauhallisia ja hyviä emoja.
Texelin sikiävyys on keskinkertainen, noin 1,7 karitsaa/uuhi. Se on ns. lyhyen päivän lisääntyjä ja astutusajankohta on alkusyksystä aina joulun tienoille eikä näin ollen sovellu ympärivuotiseen karitsointiin. Karitsoiden syntymäpaino on 5- 6 kiloa. Aikuisena uuhi painaa 70-90 kiloa ja pässi jopa 100-130 kiloa. Teurasruhot ovat lihaksikkaita ja vähärasvaisia.
Oxford Down on alkuperältään englantilainen rotu, jota on tuotu Suomeen ensimmäisen kerran 1989 Tanskasta. Ne ovat kookkaita, nopeakasvuisia, runsasvillaisia, sarvettomia ja pitkähäntäisiä. Yleisväritykseltään valkoisia, turpa ja jalat ovat tummia. Emo-ominaisuuksiltaan se on hyvä, ja sikiävyys on noin 1,7 karitsaa/uuhi. Myös Oxford Down on lyhyen päivän lisääntyjä eikä sovellu ympärivuotiseen karitsointiin. Karitsoiden syntymäpainot ovat noin 5 -6 kiloa ja aikuinen uuhi painaa 80-100 kiloa, pässi jopa 110-140 kiloa. Kanta on hyvin suppea ja rajoittaa jalostamista. Uutta geeniperimää rotuun saadaan vain tuomalla uusia lampaita tai alkioita ulkomailta.
Myös Dorset on kotoisin Englannista ja tuotu Suomeen Tanskasta ensimmäisen kerran 1989. Niitä on Suomessa puhdasrotuisena vain muutama sata yksilöä.
Dorsetlampaat ovat keskikokoisia ja nopeakasvuisia, pitkähäntäisiä, sarvellisia tai sarvettomia. Väriltään ne ovat valkoisia, villa on hienohkoa ja sen tuotos ja laatu on hyvä. Dorsetlampaat ovat runsas maitoisia ja niiden utare on alhaalla, ja ne ovat emo-ominaisuuksiltaan hyviä. Keskisikiävyys on 1,6 karit-saa / uuhi, karitsoiden syntymäpainot ovat noin 4,5 - 5,5 kiloa. Aikuinen uuhi painaa noin 65 -85 kiloa ja pässi 80 -100 kiloa. Liharotuisista lampaistamme se on ainoa, joka kykenee ympärivuotiseen karitsointiin. Dorsetin teuraslaatu on hyvä. Suomen Dorsetkanta on pieni ja jalostus perustuu lähes kokonaan tuontiyksilöiden käyttöön.
Rygja on lähtöisin Norjasta, ja Suomeen sitä tuotiin ensimmäisen kerran 1950-luvulla, eniten niitä oli massamme 1960-luvulla, minkä jälkeen määrä on laskenut nykyiseen muutamaan sataan.
Rygjalampaat ovat matalajalkaisia, nopeakasvuisia, sarvettomia ja pitkähäntäisiä. Väriltään ne ovat muuten valkoisia lukuun ottamatta päässä ja korvissa olevia tummia pilkkuja. Villa on karkeahkoa ja kiiltävää, määrältään runsasta. Rygjien emo-ominaisuudet ovat hyvät, keskisikiävyys on 1,7 karitsaa/uuhi. Karitsoiden syntymäpaino on 5 - 6 kiloa ja aikuinen uuhi painaa 70 - 90 kiloa ja pässi 90 - 100 kiloa. Teurastusajankohdan kanssa on oltava tarkka, sillä karitsat rasvoittuvat helposti. Eläinten pienen määrän vuoksi jalostuskanta on pieni, ja Rygjaa käytetään paljon myös risteytyksiin suomenlampaan kanssa
Terve ja hyvinvoiva eläin on yleensä myös taloudellisesti tuottava eläin, eivätkä eettinen ja taloudellinen ajattelu sulje toisiaan pois vaan käyvät käsikkäin. Erilaiset sairaudet vievät kannattavuutta lammastaloudelta ja terveydenhoidolla tavoitellaan myös optimaalisen tuotannon takaavaa terveyttä. Tästä tavoitteesta jälkeenjäävä eläin voi olla sairas, vaikka olisikin oireeton. Terveydentilansa perusteella eläimet voidaankin jakaa terveiden ja oireita osoittavien sairaiden lisäksi piilevästi sairaisiin, jotka oireettomina ovat kliinisesti terveitä.
Sairaan tai vahingoittuneen lampaan on saatava asianmukaista hoitoa, ja se on tarvittaessa voitava sijoittaa asianmukaiseen tilaan, erilleen muista lampaista. Sairauden tai vamman niin edellyttäessä on lammas lopetettava tai teurastettava mahdollisimman kivuttomasti ja asianmukaisesti.
Sairautta ja terveyttä voidaan tarkastella niin, että puolustuskannalla olevaa elimistöä vastaan hyökätään eri tahoilta, ja sairauksia vastaan taisteltaessa tulee sekä parantaa elimistön puolustuskykyä että heikentää tai tuhota terveyttä vastaan hyökkäävät viholliset. Merkittävimmät lampaiden sairaudet johtuvat yleensä useammasta eri tekijästä. Vastustuskyvyn kehittymiseen vaikuttavat niin synnynnäiset ja perinnölliset tekijät kuin eläimen ruokinta ja ympäristötekijät. Eläimen puolustuskyvyssä keskeisessä asemassa on immuniteetti, jonka avulla elimistö vastustaa erilaisia tartuntatekijöitä ja vieraita aineita. Karitsa syntyy ilman vasta-aineita, joita on runsaasti emän ternimaidossa, jota sen tulisi saada mahdollisimman pian syntymästä.
Tartuntatautien vastustamiseksi voidaan lampaita rokottaa klostriodioosia ja raivotautia vastaan, listerioosia vastaan ei ole saatavilla rokotetta. Raivotautia vastan rokotus kannattaa alueilla, joilla tartuntavaara on mahdollinen.
Pääsääntöisesti lammas on hyvin terve eläin ja sen sairaudet ovat yleensä ruokintaperäisiä. Parasta ennaltaehkäisyä on oikea ruokinta ja suurin riski on ruokinnan äkilliset muutokset. Loistartuntojen ehkäisyn ohella terveydentilaan vaikuttavat myös lampaiden ympäristö. Riittävä kuivitus ja ilmanvaihto ovat tärkeitä, samoin hyvä eläinaines. Lampaiden sairaudet ovat koko lauman ongelma.
Vuonna 2011 Evira tutki patologisanatomisesti 80 näytettä lampaista. Valtaosa oli kokonaisia eläimiä, pääasiassa nuoria karitsoita. Yleisin kuolinsyy oli loistartunta juoksutusmahassa tai suolistossa ja siihen liittyvä kuihtuminen tai loisten tai bakteeritartunnan aiheuttama luominen. Myös seleenin/E-vitamiinin puutteen aiheuttamaa lihasrappeumaa todettiin. (www.Evira.fi)
Ennen syntymää on monta vaihetta, joissa tuleva elämä voi olla uhattuna, joskus tiineys ei pääse alkamaankaan. Kun näin on kuitenkin lopulta käynyt, on seuraava suuri riskin paikka karitsoiden syntyminen. Monilta vaivoilta voidaan säästyä, jos uuhi siirretään ennen karitsointia hyvin puhdistettuun ja kuivitettuun karitsointikarsinaan.
Syy tiinehtymättömyyteen saattaa löytyä niin pässistä kuin uuhesta. Jos ongelma on pässi, jää yleensä huomattava osa uuhista mahoiksi. Toisaalta myöskin jotkin tartuntatekijät voivat aiheuttaa monien uuhien tiinehtymättömyyden. Aikaisemmat kohtutulehdukset tai synnytysvaikeudet saattavat myös aiheuttaa uuhen jatkuvan mahouden.
Sikiökuolema voi tapahtua missä tiineyden vaiheessa tahansa. Jos se tapahtuu kovin tiineyden alkuvaiheessa, voi sikiö imeytyä uuhen elimistöön jälkeä jättämättä. Myöhemmässä vaiheessa tiineyttä kuollut sikiö yleensä työntyy ulos kohdusta uuhen luodessa se. Luominen tarkoittaa karitsan syntymistä liian varhain ja liian pienenä, että se voisi selvitä hengissä. Toisaalta kuollut sikiö voi myös muumioitua kohtuun syntyäkseen vasta normaalin karitsoinnin yhteydessä.
Luomisia lampailla aiheuttavat erilaiset virukset, infektiot tai bakteerit, kuten listeria, salmonella tai klamydia. Myös ulkoinen väkivalta, voimakas ruokinnan muutos, pilaantunut rehu, perinnölliset tekijät tai loisten aiheuttama yleiskunnon heikkeneminen voivat aiheuttaa luomisen.
Kohdussa vallitseviin epänormaaleihin olosuhteisiin, yleensä kohtutulehdukseen voivat viitata sikiökuolemat ja luomistapahtumat. Muita kohtutulehduksen oireita ovat jälkeisten jääminen ja vuoto emättimestä. Kohtutulehdus johtaa helposti pysyvään mahouteen ja siksi se tulisi hoitaa ajoissa.
Varsinkin lihavien uuhien riskinä tiineyden loppuvaiheessa voi olla emättimen esiinluiskahdus. Taipumus emättimen esiinluiskahdukseen voi olla perinnöllinenkin, mutta merkittävämpi tekijä on ruokinta, myös jotkin kasvihormoonit saattavat vaikuttaa.
Esiin luiskahtanut emätin on altis erilaisille vaurioille. Se tulee pestä huolella ja työntää takaisin sisään, ja tuetaan tarkoitusta varten valmistetuilla sidosvöillä, jotka voidaan poistaa synnytykseen. Eläinlääkäriin on syytä ottaa yhteyttä.
Synnytykseen voi liittyä monia, erityyppisiä ongelmia, niistä yleisimpänä karitsan asentovirhe, jossa karitsa on muutoin kuin etuperin, sorkat edellä tulossa. Virheasennossa karitsa ei mahdu tulemaan omin avuin ulos ja ilman apua todennäköisesti menehtyy. Joskus karitsa voi myös olla niin iso, ettei uuhi ilman apua jaksa ponnistaa sitä ulos.
Aina synnytysapua annettaessa on ensin huolella mietittävä, mitä tehdään, ja hygienia on aina huomioitava. Ulkosynnyttimet ja avustajan kädet on pestävä huolella.
Jos vesipää on jo tullut, mutta karitsaa ei näy ja synnytys ei tunnu oikein etenevän ja poltotkin heikkenevät, voi sikiöveden tarjoaminen uuhelle voimistaa sen hormonitoimintaa ja käynnistää synnytyksen uudelleen.
Joissakin tapauksissa synnytys ei etene, vaikka uuhella on ollut polttoja ja se on selvästi tekemässä karitsaa ja tuskainen. Tällöin kyseessä voi olla kohdunkiertymä, joka tarvitsee eläinlääkärin hoitoa. Kohdunkiertymässä ei myöskään vesipää pääse tulemaan ulos ja puhkeamaan, synnytys ei etene ollenkaan.
Karitsoivan uuhen utareterveyttä tulisi aina tarkkailla, jo siinä vaiheessa kun karitsoinnin lähestyminen on nähtävissä ja viimeistään sen yhteydessä, sillä utaretulehdus puhkeaa usein juuri tiineyden lopussa tai heti synnytyksen jälkeen.
Utaretulehdukset johtuvat erilaisista bakteereista, joista yleisin on Staphylococcus aureus. mutta se voi tulla myös pilaantuneesta vedestä tai vedosta. Ympäristöllä on suuri vaikutus utaretulehduksen puhkeamiseen, sillä bakteerit voivat päästä utareeseen esimerkiksi haavojen kautta.
Utaretulehduksen oireita ovat muutokset maidossa. Maito on joko vetistä tai kaljan väristä, ja siinä voi olla sakkaumia, hiutaleita tai keltaisuutta. Uuhi voi menettää ruokahalun ja pahassa tulehduksessa siihen voi nousta kuumetta. Hoito riippuu siitä, mikä on aiheuttaja ja kuinka kipeä uuhi on. Sen ratkaisee eläinlääkäri. Usein tarvitaan antibiootteja ja kipulääkitystä sekä maidon eritystä lisääviä lääkkeitä. Tiheä lypsy ja lämmittävien voiteiden hierominen utareeseen auttavat paranemista. Utaretulehduksen hoitoon on suhtauduttava vakavasti, sillä pahimmillaan se voi johtaa utareen kuolioon.
Raskausmyrkytys ilmenee varsinkin yli kolmea karitsaa kantavalla uuhella ennen karitsointia. Ketoosi johtuu liian korsirehuvaltaisesta ruokinnasta tiineyden loppuvaiheessa, jolloin uuhen energian tarve on suurempi kuin, mitä se saa ravinnosta. Energian puutostilassa uuhi joutuu hajottamaan kehonsa rasvavarastoja joka rasittaa maksaa, veren sokeripitoisuus laskee ja ketoainepitoisuus on korkea, maksa rasvoittuu voimakkaasti. Vakavassa ketoosi tilanteessa uuhi ei pääse jaloilleen, vaan makaa tylsistyneenä taudin johtaessa nopeasti kuolemaan. Parasta ennaltaehkäisyä on oikea, sopivan energiapitoinen ruokinta.
Karitsointihalvaus voi esiintyä jo ennen synnytystä, mutta myös sen jälkeen. Sen oireet ovat hyvin samantapaiset kuin ketoosissa ja toisinaan ne esiintyvät yhtäaikaisesti. Sen ennaltaehkäisyssä on tärkeintä tasapainoinen kivennäisruokinta ja nimenomaan Ca : Mg suhde.
Varsinaiset puutostaudit ovat vähentyneet sitä mukaa kuin teollisten rehujen, kivennäisten ja nuolukivien käyttö on lisääntynyt. Ongelmaksi voi muodostua lähinnä eri ravinteiden välinen epäsuhde, jolloin puutostiloja voi esiintyä. Toisaalta tartuntataudit voivat vaikeuttaa joidenkin ravinteiden imeytymistä elimistöön, eli aineenvaihduntasairaudet ja puutostaudit kytkeytyvät läheisesti toisiinsa.
Esiintyy lähinnä karitsoilla, joiden ruokavaliosta on puuttunut E-vitamiinia ja seleeniä. Lihasrappeuma jaetaan äkilliseen ja krooniseen muotoon. Äkillisessä muodossa eli sydänlihasrappeumassa karitsa voi kuolla ilman edeltäviä oireita esimerkiksi rasituksen tai innokkaan juomisen jälkeen. Kroonisessa muodossa eli luurankolihasrappeumassa karitsa makailee, liikkuminen on jäykkää ja voi ilmetä lihasvärinää. Lihasrappeumasta kärsivä karitsa on päästään virkeä ja imuhalujakin on. Tauti voi puhjeta aina puolen vuodenikään asti, mutta tyypillisimmillään n. 2 - 4 kuukauden ikäisillä karitsoilla laitumelle laskun yhteydessä, liikunnan lisääntyessä rajusti. Luurankolihasrappeumaa sairastavat eläimet vastaavat hoitoon yleensä muutamassa päivässä, mutta paras tapa on ennaltaehkäisy.Hoitona eläinlääkäri antaa seleeni- ja E-vitamiiniruiskeen.
Laidunkouristus eli hypomagnesia on magnesiumin puutoksen aiheuttama ja ilmenee yleensä laidunkauden alussa, kun lampaat saavat liian nopeasti typpilannoitettua ruohoa. Ilmenee eläimen kaatumisena kyljelleen, jossa kouristelee, potkii ja narskuttaa hampaita. Vaatii aina eläinlääkärin käynnin, joka antaa magnesiumpitoista liuosta joko nahan alle tai suoraan suoneen.
A-vitamiinin puutos ei varsinaisesti aiheuta yhtenäistä taudinkuvaa, vaan se vaikuttaa lähinnä välillisesti. A-vitamiini suojaa limakalvoja, ja sen puute edistää taudinaiheuttajien tunkeutumista elimistöön aiheuttaen varsinkin tiinehtymättömyyttä, ripulia, yskää ja muitakin oireita. Varsinkin huonoissa oloissa korjatussa heinässä on A-vitamiinin esiasteen, karotiinin sekä E-vitamiinin määrä alhainen, ja jos lampaille on pakko syöttää tälläistä heinää, on A - ja E-vitamiinilisä paikallaan.
Vaikka kupari on välttämätön lampaiden hyvinvoinnille, sen turvamarginaali on todella pieni ja yliannostuksen vaara on todellinen. Lehmien rehuissa sitä on yleensä liikaa lampaille. Yliannostus johtaa kuparimyrkytykseen, joka havaitaan vasta kun se on muuttunut akuutiksi hemolyyttiseksi kriisiksi ja lammas menehtyy siihen. Kuparin puute näkyy villan kuivumisena ja kiillottomuutena, karitsat hoipertelevat ja kasvu hidastuu.
Jos märehtijä syö liikaa sokeri- ja tärkkelyspitoisia rehuja, kuten jauhoja, muodostuu sen pötsissä runsaasti happoja ja pötsinesteen pH laskee voimakkaasti. Seurauksena lammas voi puhaltua, se tylsistyy, liikkuu jäykästi ja lopulta kuolee. Ylensyönnin havaittua voidaan pötsiä neutralisoida antamalla esimerkiksi ruokasoodaa, B - vitamiinia sisältävää hiivaa tai lääkehiiltä ja tarjota runsaasti vettä.
Rehujen ja juomaveden laatu vaikuttavat huomattavasti lampaiden tervey-teen. Pilaantuneessa rehussa voi olla runsaasti joko siihen kulkeutuneita tai siinä mikrobitoiminnan seurauksena syntyneitä myrkyllisiä tuotteita, ja siitä voi tunkeutua lampaaseen tauteja aiheuttavia mikrobeja. Näkyvin merkki pilaantumisesta on home. Homeisten rehujen tautikuvat vaihtelevat toisistaan vaikutusmekanismista johtuen.
Homesienet tunkeutuvat lampaaseen esimerkiksi keuhkoihin, suolistoon tai kohtuun, ja aiheuttavat bakteeritartuntoja muistuttavan tulehduksen. Ne voivat myös antigeeneina aiheuttaa allergiareaktion, josta tyypillisin kotieläimillä esiintyvä homepölykeuhko. Homesienet myös tuottavat rehuissa myrkkyä, mykotoksiineja, jotka aiheuttavat lampaassa vakavia, nopeasti kuolemaan johtavia myrkytystiloja.
Listerioosiin voivat sairastua kaikki tasalämpöiset eläimet, ja koska se on zonoosi, myös ihminen voi sairastua siihen saamalla tartunnan saastuneesta elintarvikkeesta, esimerkiksi lampaan lihasta. Tartunnan aiheuttaa Listeria monocytogenes –bakteeri, joka on yleinen mm. maaperässä ja eläinten ulosteissa sekä kasveissa. Se aiheuttaa abortteja, aivo- ja aivokalvontulehduksia ja verenmyrkytyksiä. (evira.fi)
Taudin itämisaika on useita viikkoja, mutta abortteja on raportoitu jo viikon kuluttua epäilyttävän säilörehun syötöstä. Tavallisin tautimuoto on aivomuotoinen listerioosi, jossa tartunnan saanut lammas kuolee tavallisesti 2-3 päivää näkyvistä oireista. Lammas on alkuun väsynyt ja syömätön, seuraavaksi se alkaa vaeltamaan ympyrää tai pää voi kääntyä toiselle sivulle. Kuumetta voi olla, mutta ei kaikissa tapauksissa, korvan tai silmäluomen roikkuminen ovat tavallisia, samoin kuolaaminen, jotka johtuvat hermohalvauksesta. Lopulta eläin makaa kaula ja raajat kouristuksen omaisesti ojennettuina ja kuolee nopeasti. Listeria voi aiheuttaa myös sarveis- ja värikalvon tulehduksen sekä luomisia.
Listeriabakteerin yleisin tartuntalähde on mullan saastuttama säilörehu, ja rehun pH:n ylittäessä 5 listeriariski kasvaa. Toisaalta sitä on tavattu myös tiloilla, joilla ei ole säilörehuruokintaa. Koska tautiin ei ole olemassa tehokkaita rokotteita on tärkeintä ennaltaehkäisy eli hyvä rehuhygienia niin valmistuksessa kuin ruokinnassa läpi koko ketjun.
Hermosto-oireisista eläimistä on ilmoitettava eläinlääkärille, kuten myös Scrapiessa, sillä hermosto-oireiden syyn voi määrittää vain patologisesti tutkimalla. Tutkimuksia varten tulee lähettää joko koko eläin tai sen pää Eviran toimipisteeseen, tarkemmat, ajantasaiset ohjeet lähetteineen löytyvät Eviran nettisivuilta. (evira.fi)
Klostridioosit ovat lampaan pelätyimpiä bakteeritartuntoja. Ne ovat luonnossa laajalle levinneitä, elävät maaperän multakerroksissa ja muodostavat leviämistä auttavia erittäin vastustuskykyisiä itiöitä. Lampaaseen tunkeutuessaan ne tuottavat myrkkyjä, toksiineja.
Tavallisimpia klostrideja ovat karitsoiden ripulia aiheuttavat juoksutusmahan ja suoliston tulehdukset. Nopea ruokinnan muutos, kuten laidunruokintaan siirtyminen, edeltää yleensä ripulin puhkeamista. Taudin kulku on usein niin nopea, ettei oireita ehditä havaita vaan karitsa löydetään kuolleena.
Tyypillisesti haavoista saavat alkunsa klostridioosit, joille on tyypillistä nesteen ja kaasujen kerääntyminen lihaksiin, ns. kaasukuolion kehittyminen.
Hengitystietulehdukset ovat yleisiä ja monisyisiä sairauksia, joiden puhkeamiseen vaikuttavat taudinaiheuttajan lisäksi myös lampolan olosuhteet. Normaalisti terveiden eläimien ylempien hengitysteiden limakalvoilla on useimpia taudinaiheuttajia, joista ne sopivissa olosuhteissa pääsevät aiheuttamaan tautia. Esimerkiksi pasteurelloosi on nimenomaan nuorilla eläimillä nopeasti etenevä sairaus, jonka oireina voi olla kuumetta ja hengitysvaikeuksia, mutta usein todetaan vain äkkikuolema. Mycoplasma ovineumoniae -tartunta taas on yksinään lieväoireinen ja aiheuttaa kroonista yskää ja sierainvuotoa, mutta altistaa muiden bakteerien aiheuttamille taudeille. Myös virukset altistavat bakteeritulehduksille. Keuhkomatoja esiintyy lampailla kolmea eri lajia, jotka voivat aiheuttaa yskäoireita.
Hengitystietulehduksien ennaltaehkäisyssä on tärkeintä huolehtia lampolan hyvästä ilmanvaihdosta, sillä sairastumisen vaikuttavimpia tekijöitä ovat eläinten huonot olosuhteet, ahtaus, kosteus ja pölyisyys. Myös stressi, eläinten yhdistely ja suuri eläintiheys edesauttavat infektiota.
Klostridienterotoksemia on Suomessa yleinen suolistoperäisen bakteerin aiheuttama äkillinen myrkytys. Tautiin voivat sairastua kaikenikäiset eläimet mutta yleisin se on karitsoilla, ja tyypillisimmin sairastuneet eläimet ovat parhaiten kasvaneita karitsoita, jotka löydetään kuolleina ilman edeltäviä oireita. Joskus voi muutamaa tuntia ennen kuolemaa nähdä horjuvaa käyntiä, kouristelua tai muita hermosto-oireita.
Koska lampailla on useita äkkikuolemien syitä, voi aiheuttajasta varmistua vain kuolinsyytutkimuksella, jolloin patologisen tutkimuksen näytteeksi lähetetään kokonainen eläin.
Tautia aiheuttavia klostridibakteereja esiintyy yleisesti pieniä määriä eläinten suolistossa. Taudin puhkeamista edeltää usein joku ruokinnan muutos, esimerkiksi laitumelle lasku tai voimakas muutos väkirehuruokinnassa. Tällöin bakteereille syntyy suolistoon otolliset olosuhteet, ja tärkein ennaltaehkäisy klostridioosiinkin on välttää voimakkaita ruokinnan muutoksia.
Suolistoloiset ovat meillä yleisiä ja merkittävä syy karitsoiden ripuleihin ja kasvun heikentymiseen. Useimmat loiset pystyvät talvehtimaan laitumilla, varsinkin jos samoja laitumia käytetään useita vuosia. Loistartuntojen ehkäisyä varten tulisi jokaisella lammastilalla olla suunnitelma. Lampaiden laidunkauden loisista merkittävimpiä ovat juoksutusmahan ja suoliston sukkulamadot. Myös kokkidialkueläimet aiheuttavat karitsaripulia, jota voi esiintyä myös sisällä olevilla karitsoilla. Lisäksi lampailla esiintyy iso- ja pienimaksamatoja sekä heisimatoja.
Tyypillisesti loismadot aiheuttavat ripulia, ruokahaluttomuutta ja laihtumista, erityisesti karitsoilla. Haemonchus contortus – juoksutusmahamatotartunta taas oireilee kuihduttamalla ja anemialla, ei ripulilla. Tälle loiselle on tyypillistä sairastuttaa myös vanhempia eläimiä. Kokkideille taas on tyypillistä aiheuttaa karitsaripulia 1-2 kk:n iässä.
Loistartuntojen selvittämiseksi tarvitaan yksilöulostenäyte mielellään vähintään viidestä lauman eläimestä. Sitä tarvitaan noin ruokalusikallinen eläimestä ja sen tulee olla aivan tuoretta, mieluiten suoraan suolesta. Laitumelta tai maasta ei näytteitä voi kerätä. Jos eläimiä on kuollut, on kokonainen tai mahdollisesti useampi eläin lähetettävä näytteeksi kuolinsyyn selvittämiseksi.
Loiset pyrkivät elämään tasapainossa isäntänsä eli lampaan kanssa, mutta tasapaino järkkyy uusien loisien ilmaantuessa. Loiset ovat viisaita, ne tekevät itselleen suotuisan ympäristön. Lämpötilan nousu ja kosteus lisäävät loisten määrää ja kokoa, ja sorkat muokkaavat maahan sopivia koloja, joissa munilla on suotuisat olosuhteet, laitumella loisilla on siis sopivat olosuhteet joissa viihtyä. Niitä eivät haittaa säävaihtelut, useimmat selviävät hengissä jopa 9-12 kk. Loislajeilla on erilaiset elinkierrot, esiintymisajankohdat ja –paikat. Ne voivat olla kuivana aikana ojissa ja peltojen syvänteissä, mistä ne sateen jälkeen leviävät nopeasti. Joidenkin loislajien kiertoon kuuluu myös muita eläimiä väli-isännöiksi, esim. etanoita, joiden avulla ne pääsevät pääisäntäänsä.
Isoin sairastumisriski on karitsoilla ensimmäisellä laidunkaudella, noin kolme neljä viikkoa laidunnuksen aloituksesta. Uuhilla taas loisongelmat kasvavat laitumien vaihdon yhteydessä, esimerkiksi siirryttäessä viljellyltä laitumelta monivuotiselle, alavalle laidunmaalle. Suurimmassa riskiryhmässä aikuisista ovat lampaat, joiden vastustuskyky on heikentynyt, huonossa kuntoluokassa olevat, sairastuneet ja imettävät.
Lampailla loisien yleisimpiä oireita ovat ripuli, kuihtuminen, anoreksia ja anemia, myös kivut voivat olla kovat. Lampailla, joilla on yleensä huono yleiskunto ja kuntoluokka, voi seurata kuolemia. Osa loisista aiheuttaa ripulia, toiset taas estävät muilla tavoin ravinteiden ja mineraalien imeytymisen. Jotkut loiset aiheuttavat myös sisäkasvatuksessa kuolemia, esimerkiksi keuhkomadot vievät nopeasti eläimen huonoon kuntoon. Loiset voivat aiheuttaa myös eläimen sokeutumista, listeriaa, aivojen toimintahäiriöitä ja sydänkohtauksia.
Loistorjunnassa ja ongelman ennaltaehkäisyssä on tärkeää oikea, tuotanto-vaiheen mukainen valkuaisruokinta, jossa käytetään apuna kuntoluokitusta ja jossa kivennäisruokinta on tasapainossa. Maahan ei saa ruokkia! Huolellisesti suunniteltu laidunkierto, jossa varsinkin karitsoille varataan puhtaat laitumet, on tärkeää, samoin hygienia sekä lampolassa että laitumella. Puhtaalla laitumella tarkoitetaan laidunta, joka on ollut laiduntamatta vähintään kaksi talvea ja yhden kesän. Varsinkin kostea alusta altistaa tartunnalle, samoin liian suuri eläintiheys ja stressi, joita voidaan torjua eläinten iän mukaisella ryhmittelyllä. Tärkeää on myös, ettei uuhien talvijaloittelutarhoihin päästetä karitsoita. Suositeltava apu loistartuntojen hallintaan on eläinlääkärin kanssa tehty tervey-denhuoltosuunnitelma.
Loislääkitykset on tehtävä näytteiden perusteella, että vältetään vastustuskyisten loiskantojen kehittyminen. Tärkein lääkittävä ryhmä ovat uuhet, joiden suositeltava lääkitsemisajankohta on huhtikuussa, kuitenkin vähintäänkin kolme päivää ennen laitumelle laskua.
Yleisin karitsoiden ripulinaiheuttaja on kokkidit. Kaikki lampaat ovat joskus saaneet tartunnan, mutta vain osa sairastuu, muut kehittävät vastustuskyvyn. Tyypillisimmin sairastuvat nuoret, 4-7 viikon ikäiset karitsat, joiden vastustuskyky on heikko tai ympäristössä on runsaasti tarttuvia kokkidimuotoja.
Kokkideja on useita tyyppejä ja satoja lajeja. Kaikki lampaille tautia aiheuttavat kuuluvat samaan ryhmään, ne tarvitsevat selviytyäkseen ja lisääntyäk-seen eläimen suolistoa. Lampaalla kokkidit valloittavat sykkyrä –ja / tai paksusuolen vaurioittaen suolen limakalvoa niin, että sisällön imeytyminen heikkenee ja johtaa ripuliin.
Suolen seinämän kokkidit heikentävät paranemista pitkittäen ja pahentaen ripulia. Karitsalla on mahakipuja, se on haluton ja syömätön, ripulin vaihdellessa kohtalaisesta vakavaan, joissain tapauksissa ulosteessa on myös verta.
Tartunnan lähde on toinen lammas, joka on ulostanut kokkideja. Sairastuakseen karitsan on saatava tartunnallisia muotoja suuhun ja suolistoon. Tartunnan vakavuus riippuu siitä, kuinka paljon kokkideja karitsa syö tai juo ja kuinka hyvä vastustuskyky sillä on. Tartunnasta oireiluun menee n. 17 vuorokautta.
Karitsointiajan lopulla syntyvillä on suurempi todennäköisyys sairastua koska eläintiheys on suurimmillaan ja ulostetta enemmän. Jos karitsa sairastuu, sen ripuliulosteessa on runsaasti kokkideja ja se levittää niitä tehokkaasti. Siksi ripuloivat eläimet tulee hoitaa erillään.
Hoito riippuu ripulin vakavuudesta. Tärkeintä on huolehtia nesteytyksestä, johon voi käyttää joko apteekista ihmisillekin tarkoitettuja elektrolyyttivalmisteita tai vasikoille tarkoitettua ripulijuomaa. Hätätilanteessa nesteytysjuoman voi tehdä itse: 1 litra vettä, 1 rkl sokeria tai hunajaa, 1 vajaa tl suolaa ja ½ tl bikarbonaattia. Mutta jos ripuli vaikuttaa selvästi yleiskuntoon, on nesteytyk-sen lisäksi syytä antaa kokkideihin tehoavaa lääkettä.
Parasta ennaltaehkäisyä ovat puhtaat ja kuivat aluset, jolloin varmistetaan, etteivät karitsat joudu imemään likaisia vetimiä. Laidunkierrosta on myös huolehdittava. Jos jaloittelutarhassa on vähänkin kosteita alueita, ei sinne saa päästää nuoria karitsoita. Kuusi ensimmäistä elinviikkoa ratkaisevat. Erityisesti silloin on pidettävä huolta ympäristön puhtaudesta ja vastustuskyvyn kehittämisestä. Ternimaidon saanti on varmistettava. Liian suuri eläintiheys lisää stressiä, laskee vastustuskykyä ja voi altistaa kokkidioositartunnalle. Jos karitsoilla on hyvä vastustuskyky ja ympäristössä on vain kohtuullisesti kokkideja, ne eivät sairastu.
Lampaan maedi-visna ja scrapie ovat kansallisesti vastustettavia tauteja, joita seurataan erillisten valvontaohjelmien avulla. Kumpaakaan ei ainakaan vuonna 2011 todettu Eviran tutkimuksissa, joiden näytteet oli otettu 304 tilalta. (www.evira.fi)
Maedi-Visna on hitaasti tautia aiheuttava virus, joka leviää hengitysteiden kautta pisaratartuntana, eikä leviämistä sperman kautta ole voitu sulkea pois. Jos uuhella on Maedi-Visna, saavat karitsat tartunnan hyvin nuorena joko maidosta tai pisaratartuntana. Maedi-Visnan itämisaika on 2-3 vuotta. Suo-messa sitä on todettu viimeksi vuonna 2006, Australia ja Uusi-Seelanti ovat säilyneet taudista vapaina.
Maedi-Visna aiheuttaa aikuisilla lampailla hitaasti kehittyvän sairauden, joka ilmenee kahdella eri tavalla: Maedi -asteittain etenevä keuhkotulehdus ja Visna -asteittain etenevä aivokalvon tulehdus. Tautiin ei ole hoitoa, ja tartunnan saanut lammas ei koskaan parane taudista, vaan menehtyy muutamassa kuukaudessa oireiden ilmaannuttua. Tauti aiheuttaa suuria taloudellisia tappioita eläinten menetysten ja heikentyneen jälkeläistuotannon muodossa. Maedi-visnaa ei voida diagnosoida vain kliinisten oireiden perusteella, vaan se määritetään ensisijaisesti verinäytteen vasta-ainetutkimuksella. (www.ett.fi)
Maedi-visna terveysvalvontaohjelma
Tiloilla, joilla pidetään yli 20 uuhta, on pakollista liittyä maedi-visna terveydenvalvontaohjelmaan. Tilapäisesti alle yhden vuoden ajan yli 20 uuhta pitävien lampureiden ei kuitenkaan tarvitse liittyä ohjelmaan, muille lampureille liittyminen on vapaaehtoista. Liittyminen tapahtuu täyttämällä yhdessä tilan sijaintikunnan kunnaneläinlääkärin kanssa liittymisasiakirja, jonka yhteydessä kunnaneläinlääkärin on selvitettävä lampurille ohjelman ehdot ja ohjelmaan kuuluvat tutkimukset ennen ohjelmaan liittymistä. Lampuri vakuuttaa allekirjoituksellaan sitoutuvansa noudattamaan kaikkia ohjelmaan kuuluvia ehtoja.
Maedi-visnan hitaasti etenevän luonteen vuoksi taudin ennaltaehkäiseväksi valvonnaksi ei riitä, että eläimet tutkitaan ostettaessa, vaan katraan terveydentilan luotettava arviointi edellyttää pitkäaikaista seurantaa sekä kliinisin tutkimuksin että verinäyttein. Mitä pidempään katras on ollut seurannassa, sitä luotettavammin sen terveydentilaa maedi-visnan suhteen voidaan arvioi-da. Ohjelmaan liittyneen ja sitä noudattavan lampurin katraan status taudin suhteen nousee asteittain ja on lopuksi mahdollista saavuttaa virallinen maedi-visna tautivapaus. Jokaisessa statuksen osoittamisvaiheessa kunnaneläinlääkäri antaa terveystodistuksen, jolla on merkitystä esimerkiksi myytäessä eläimiä tilalta toiselle. Tilasta vastaavan henkilön asia on kutsua eläinlääkäri tilalle suorittamaan ohjelmaan liittyviä tehtäviä. (www.mmm.fi)
Scrapie on lampailla ja vuohilla hitaasti etenevä keskushermostosairaus, joka kuuluu samaan ryhmään naudoilla esiintyvän BSE:n kanssa. Tavallisimmin tauti tarttuu emältä jälkeläisille suun kautta syntymän jälkeen. Taudin itämisaika on pitkä ja sairastuneet ovat yleensä 2-5-vuotiaita. Oireet ilmenevät vähitellen erilaisina käyttäytymisen muutoksina. Hoitoa tautiin ei ole ja eläin menehtyy puolessa vuodessa oireiden alkamisesta.
Tilasta vastaavan henkilön on välittömästi ilmoitettava kunnaneläinlääkärille, jos hän havaitsee lampaissa scrapielle tyypillisiä oireita, ja ilmoitus on tehtävä myös jo kuolleista eläimistä, joilla on ollut vastaavia oireita. Kunnaneläinlääkärin todettua mahdollinen tartunta etenee prosessi lain mukaisesti.
Lampaiden scrapien vastustaminen
Tilojen, joilla pidetään yli 40 uuhta, on rekisteröidyttävä scrapien vastustamis-ohjelmaan. Samoin tilojen, jotka vievät jalostuseläimiä muihin EU:n jäsenmaihin, on rekisteröidyttävä ohjelmaan ennen vientiä. Tilasta vastaava henkilö täyttää ja palauttaa scrapien valvontaohjelman rekisteröitymisasiakirjan kunnaneläinlääkärille. Kunnaneläinlääkärin on vähintään kerran vuodessa suoritettava tilan kaikkien yli 2-vuotiaiden lampaiden terveydentilan tarkastus, johon sisältyy eläinten tunnistaminen. Tarkastuksessa huomio kiinnitetään erityisesti scrapielle tyypillisiin oireisiin. Samassa yhteydessä on tarkastettava myös tilan eläinluettelonpito ja tehtävä siihen merkintä suoritetusta tarkastuskäynnistä. Ensimmäinen tarkastus on tehtävä kuukauden kuluessa tilan rekisteröitymisestä. Tarkastuksen yhteydessä kunnaneläinlääkäri ja tilasta vastaava henkilö täyttävät selvityksen scrapien valvontaohjelmaan liittyneestä tilasta. Tilasta vastaava henkilö on vastuussa kunnaneläinlääkärin kutsumisesta tarkastusta varten.
Scrapieta ei voida varmuudella todeta elävästä eläimestä, vaan ainoastaan aivojen histapatologisen tutkimuksen avulla kuoleman jälkeen. Se tekee tau-din vastustamisen erityisen vaikeaksi ja edellyttää katraiden jatkuvaa ja pitkä-aikaista seurantaa. (www.mmm.fi)
Alanco, M. Lammas & vuohi; 4/2010, s.11-12; 2/2010, s.18 – 20; 3/2012 s.26-27 Hyvä tapa toimia lammasketjussa, MMM, 2006 Lammas, eläinsuojelulainsäädäntö koottuna, Evira 2012 Tavoitteena terve ja hyvinvoiva lammas, Evira, 2011 http://www.farmit.net/kotielain/lammas, Viitattu 21.10.2012 http://www.farmit.net/kotielain/lammas/ruokintaesimerkki, viitattu 22.9.2013 http://www.evira.fi/portal/fi/evira/asiakokonaisuudet/elaimista_saatavat_sivutuotteet https://portal.mtt.fi/portal/page/portal/agronet/Muutelaimet/Lammasketju http://wwwb.mmm.fi/el/laki/d/d68.html,Viitattu 24.2.2013 http://www.evira.fi/portal/fi/elaimet/elainten_terveys_ja_elaintaudit/elaintaudit/usealle_elainlajille_yhteiset_taudit/schmallenberg-virus/ Viitattu 21.10.2012 http://www.smts.fi/Posteri_Elaingeenivarat/Posteri_Elaingeenivarat/Rissanen_Kainuunharmaksen.pd, Viitattu 21.10.2012 http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1994/19940165 Viitattu 1.10.2012 Kallio, S. 2012, Lammas & vuohi, 2/2012, s.32-33 http://lammasmaailma.fi/wp-content/uploads/2011/07/HyvaTapaToimiaLammaketjussa.pdf Lunden, T., Savolainen, E. 2012, Lammas & vuohi, 1/2012, s.36-38, (Maa –ja metsätalousministeriö, 2004, Tavoitteena terve ja hyvinvoiva lam-mas, http://wwwb.mmm.fi/el/julk/tavlammas.html) http://openetti.aokk.fi/info/opiskelijoidentyot/lammas/terveys.htm Viitattu 28.10.2012 Oksanen, H. E. 1987,Käytännön lammastalous Pennanen, E. 2012, Lammas &vuohi, 1/2012, s. 17 Rautiainen, J. 2009, Lammas & vuohi, 3/2009, s.30 Sormunen-Cristian, R.; Lammas & vuohi, 3/2009, s.21;2/2012, s.21-23 Sormunen-Cristian, R.; Maaseudun Tiede, 2/2009, s.10 http://www.vetcare.fi/index.php?id=356 Viitattu 21.10.2012 http://www.virtuaali.info/UserFiles/Lampola.php, viitattu 21.9.13 http://fi.wikipedia.org/wiki/Lammas Viitattu 8.12.2012 http://www.peda.net/veraja/projekti/centraali/verkkokurssit/lammastalous/hoito/vk Viitattu 8.12.2012 http://www.piiku.fi/vuosikierto.php http://www.sirolantila.com/rutiinit.html